Tsarmilla

Kyllä tämä blogin päivittäminen onkin jäänyt.. Oon kyllä alotellu eräopaskurssipäivitystä, mutta asiaa on kertyny jo niin paljon, että päätin aloittaa pienemmästä jutusta. Lyhyesti kuulumiset vois kuitenkin tiivistää, että on ollut aivan huippu vuosi ja hyvin menee.

Mutta asiaan. Lähdin siis viettämään syyslomaviikkoa luontoon yksinvaelluksen merkeissä. Suuntasin Tsarmitunturin erämaahan Nellimin nurkille, Venäjän rajan läheisyyteen. Se oli itselle entuudestaan aivan tuntematonta aluetta, eikä siellä ole merkittyjä reittejä. Oon aiemmin ollut luonnossa yksin enintään kaksi yötä, ja siks tää tuntuikin kiehtovalta haasteelta.

d a y 1

Lähdin reissuun innostunein ja odottavin mielin. Ekana päivänä en ehtinyt kulkea kuin muutaman kilometrin ennen pimeän tuloa. Illalla oli nätti taivas ja mietin, että sopisiko päätellä ja toivoa hyvää säätä seuraavalle päivälle..

d a y 2

Ilmeisesti ei. Kovin oli pilvistä ja sumuista Sarmitunturin huipulla. Se ei sinänsä haitannut. Huonokin sää on hyvä jos se on kuvauksellinen. Ja jos on oikein varustautunut.

d a y 3Jos edellinen päivä oli pilvinen niin tämä olikin sitten aamusta iltaan asti varsin sumuinen. Jos ajattelee positiivisesti niin vieläkin kuvauksellisempaa. Päätin sitten ottaa päivän tarpomiset kuvaamisen kannalta. Aamulla piti kyllä vähän tsempata itteensä, koska väsytti ja jotenki tympäs. Olin yöllä kuunnellut mörköjen ja karhujen ja kaikkien kummallisuuksien ääniä teltassa ja siks nukkunu huonosti. 

Tämmösistä sumukeleistä ja usvamaisemista olin jo pitkään haaveillu saavani kuvia. Päivä kääntyikin riemuksi viimeistään lounastauolla pikkuisen järven rannalla..

Rakkautta on monenlaista, esim. sinistä. Sillä saikin kruunattua reissun aikana monta hetkeä.

Home is where you pitch your tent.
d a y 4Heräsin tuulenpuuskiin ja teltan ovea raottaessani jouduin jälleen toteamaan harmauden vallitsevan ympärilläni. Kun olin saanut rinkan pakattua, alkoi myös sataa. Motivaatio ei ollut korkein mahdollinen. Sain kuitenkin tsempattua itteni nauttimaan hommasta ja näkemään kaiken tuon märissä kengissä rämpimisen mahdollisuutena. Mennessä mumisin itseironisesti, että on mullakin harrastus ja syyslomaakin voi vaan viettää niin monella tapaa..

Päivän tavoitteeni oli kulkea Pahakurun ja Akalauttapään kautta Ahvenlammen autiotuvalle. En kuitenkaan jaksanut jäädä ihmettelemään kurua eikä tunturia ollut sään vuoksi järkevää huiputtaa. Mieltä lämmitti kuitenkin ajatus siitä, että illalla saisin kamat kuivumaan ja pääsisin yöpymään sisätiloihin, mitenkään telttaani väheksymättä.

Lounastauko hienossa kuusikossa. Ruoan jälkeen alkoi ilmakin kirkastua ja se toi lisävirtaa kävelyyn.

Metsää Tsarmilla riittää. Kämppä häämötti jossakin tuolla rinteen alla.
d a y 5
Mulla oli ajatus pitää ihan todellinen löhöilylepopäivä mutta enhän mä malttanut istua mökissä, koska kerrankin paistoi aurinko siniseltä taivaalta. Jätin rinkan mökille ja kiipesin viereiselle Seitapäälle ja lounaan jälkeen huiputin vielä Santapäänkin. Ylhäältä oli hienot maisemat rajan yli Venäjän jylhille tuntureille. Tuo päivä ja maisemat sai henkäilemään ihastuksesta ja muistuttivat kauniisti siitä, miksi olin reissuun ylipäätänsä lähtenyt. Päätin jäädä vielä toiseksikin yöksi tuvalle, kun muita ei ilmaantunut paikalle. 

Päivällisen jälkeen metsän pimeydestä ilmestyi mönkijän äänet ja valot. Poromies sieltä pölähti oven suuhun kurkkimaan. Kysyin, että keitämmekö kahvit. Siinä sitten hetki istuttiin ja jutusteltiin niitä sun näitä. Huomasin miettiväni keskustelun lomassa jälleen kerran, että Lapissa on kyllä niin pienet piirit.. Tämä jäikin koko vaellusreissun ainoaksi ihmiskohtaamiseksi.

Luin illalla vieraskirjaa ja sieltä bongasin kauhukseni kummitusjutun majapaikastani. Enhän mä sitten saanut unta, kun mielessä vaan pyöri kaikenlaiset ajatukset. Tuli todettua, että kyllä multa mielikuvitusta löytyy.

Yritin harhauttaa ajatuksiani käymällä välillä ulkona kuvailemassa mökkiä ja upeaa tähtitaivasta. Ei mennyt hukkaan valvomiset, sillä kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni taltioida linnunrataa ja ilokseni se onnistuikin. Olin luullut, että se on jotakin tähtitiedettä.

d a y 6Seuraavaan aamuun heräsin yöllisistä pelkohetkistä huolimatta jokseenkin levänneenä ja onnellisena. Vaaleanpunainen taivas siivitti aamutouhuja ja matkaan lähtöä.

Akalauttajoen ylitys oli reissun haastavin muttei mahdoton ollenkaan. Pikkuisen reittisuunnittelua ja karahka tukikepiksi. Pääsin kuivin jaloin toiselle puolelle.

Järvet, lammet ja lätäköt on tähän aikaan vuodesta aivan mahottoman kauniita kristallipintoineen.

Päivän tavoitteeksi asetin itselleni tehdä tervastulet. Tuo tuoksu on vaan niin mieletön. En tiedä oonko höperöitymässä, mutta nään tuossa mun notskissa jonkun epämääräisen hahmon.
d a y 7Viimeiselle päivälle ei jäänyt paljoa ihmeteltävää. Telttapaikka oli kaunis mutta kiirehdin autolle tietä pitkin jo aamupäivällä. Kun oli asennoitunut siihen, että tänä päivänä on lähtö niin sitä kyllä kummasti alkoi jo odottaa sivistykseen palaamista.

Se fiilis, kun pääsi iltapäivällä suihkuun! Kilometrejä arvioin tulleen reissun aikana mittariin kuutisenkymmentä. Ihan parasta koko retkellä oli 12 tunnin yöunet (silloin kun ei panikoinut jotain) ja somettomuus. Ihanaa oli tietysti myös luonnon rauha ja hiljaisuus sekä yksinolo ja inspiraation pirskahtelut. Oli myös hienoa huomata, että pärjää niin ankeiden kuin pelottavienkin fiilisten kanssa ja kaikki huonotkin olot ja säät muuttuu ennen pitkää hyviksi. Mä pärjäsin itsekseni ja osasin suunnistaa, jee.Reissu oli varsin onnistunut, vaikka joitakin paikkoja jäi kelien takia vielä näkemättä. Ehkä noita kuusikoita ois kiva käydä ihmettelemässä talvella. Seuraavaakin yksinvaellusta olen jo alkanut suunnitella, en siis kai ihan täysin traumatisoitunut tai järkyttynyt retkestäni..

.HELMI.KUU.

Eka helmikuuta oli eka kunnon aurinkoinen talvipäivä tälle vuotta täällä Inarissa. Aamulla suoraan sängystä kamera kainalossa jäälle. Päivällä kävellen kylälle ja takas ja illalla vielä sama uudestaan. Oli pakko, niin olen tohkeissaan tuosta lisääntyneeestä valon määrästä ja talven kauneudesta. Illalla oli vielä täyskuu ja revontulet kun kävelin keskustasta jäätä pitkin kotiin. Tuntia myöhemmin menin muka loimuja kuvailemaan mutta ilma olikin jo ihan erilainen. Meni sitten valomaalailuksi, hauskaa semmonenkin välillä!

Jeera näyttää tältä jäältä katsottuna. Mulla on enää pari kuukautta jäljellä täällä, huhtikuun alussa aloitan eräopaskurssin (Jee, mut valittiin!) ja se onkin koulun toisessa toimipisteessä, 20km pohjoiseen päin. Sitten ollaan ehkä vielä enempi jeerassa mutta sen nimi onkin Toivoniemi, lupaavaa. Että oonkin tohkeissaan tuosta kurssista! Pitää kyllä saada eka tämä matkailututkinto pois alta. Tällä hetkellä teen markkinointiharkkaa Visit Inarilla ja se onkin ihan erilaista muihin harjotteluihin verrattuna. Parasta on se, että saan asua Inarissa ja käppäillä jäätä pitkin töihin. Työkin on aika vapaata ja itsenäistä.

Mennäämpäs ajassa vähän taaksepäin. Pykeijästä palattuani olin jälleen yhden yön taktiikalla Inarissa yötä ennen kuin jatkoin matkaa Kiilopään suuntaan (90km) Wilderness Hotel Muotkalle harjoitteluun. Jatkuva paikasta toiseen siirtyminen alkoi kieltämättä uuvuttaa mutta Muotkalle oli kyllä niin kiva palata. Siellä oli suunnilleen puolet työntekijöistä samoja kuin viime kaudella ja sehän tuntuikin kuin oisi kotiin palannut. Olin siellä vain reilu pari viikkoa tekemässä opastuspuolen hommia ja sain suoritettua pari näyttöä, ne meni hyvin. Voisin niin mennä tuonne joskus oikeesti töihin tai sitten johonkin muuhun tuon ketjun hotelliin: Nanguun, Nellimiin tai Inariin, pidän niitten meiningistä!

Kaamoksen viime metrit oli kyllä aika työläitä ja tuntui siltä, että ei tämä hämärä vaan lopu ikinä. Virallisesti aurinko nousee Inarissa tammikuun toisella viikolla mutta oikeastaan vasta näin helmikuulla voi sanoa, että aurinko alkaa näkymään. Se on niin tuolla tuntureiden takana ja toisaalta on ollut pilvistäkin. Uskomattoman suuri merkitys onkin tuolla valolla. Nyt päivä pitenee jo hurjaa vauhtia ja maaliskuussa päivän valoisaa aikaa on täällä pohjoisessa jo enemmän kuin Etelä-Suomessa.

Säästä on kiva puhua, heh. On täällä ollut pakkasiakin, koko ajan vähintään se kymmenen. Toissaviikolla oli -36 astetta ja se oli kirpsakkaa se. Töihin kuitenkin kävellessä tuli hiki. Ei se täällä tuommonenkaan lukema oikeasti tunnu pahalta, etenkään kun ei tuullut ollenkaan ja ilma on niin kuivaa. Autoo ei kyllä oikeen jaksa lämmitellä ja käynnistellä tommosilla keleillä, kävellen kylille ja kauppaan.

Viihdyn kyllä täällä pohjoisessa tällä hetkellä taas paremmin kuin koskaan. Tuntuu, että alkaa päästä tähän hommaan sisälle, oma arki muodostunut mukavaksi ja toisaalta ihmisiä alkaa tuntemaan paremmin. Ja yksinkertaisesti Lapin luoto ja leppoisa elämäntyyli sopii mulle vaan tosi hyvin just nyt. Todettakoon, että on nyt kyllä ennätyspitkä aika siitä, että olen käynyt etelässä moikkaamassa tuttuja, syyskuussa viimeksi. Keväälle on kyllä suunnitteilla etelän reissua. Ensimmäisenä syksynä ja talvenahan taisin käydä Tampereella keskimäärin kerran kuukaudessa. Enää ei noin useasti viittis ajella, heh.