Jul i Bugøynes

Puolitoista viikkoa sitten jätin Altan taakse ja ajoin Inariin tyhjentämään auton ja asettumaan taloksi, mutta vain yhdeksi yöksi. Seuraavana päivänä kävin koululla syömässä joululounaan jonka jälkeen käänsin nokan jälleen kohti pohjoista. Pysähdyin Utsjoella kahvittelemassa ystävän luona ja Nuorgamissa ostoksilla ennen kuin ylitin rajan takaisin Norjan puolelle. Saavuin Pykeijään, jossa tulisin viettämään loppuvuoden, seuraavat kaksi viikkoa töitä tehden.

Pykeijässä on legendaarinen Jäämeren sauna, jonka omistaa ihastuttava seittemänkymppinen Elsa-mummo. Mun tehtäviin kuuluu lämmittää saunaa turistiryhmille sekä myydä matkamuistoja ja kahvia Galleriassa. Työpaikka näkyy kuvassa vasemmassa reunassa biitsin päässä.

Pykeijä on kyllä sievä ja rauhallinen paikka. Asukkailta on enää vain noin 180, joista suurin osa eläkeläisiä. Oppilaita koulussa on hulppeat 16. Asun tuossa keltaisessa talossa, toinen keltainen mökki vasemmalta. Sen nimi on Johannan talo. Simppeli ja viihtyisä.

Elsa on aivan ihana ja vieraanvarainen ihminen ja otti heti kuin omaksi lapsenlapsekseen. Työkavereina mulla on myös aivan ihana australialainen kakskymppinen pariskunta. Oon päässy jo neljä kertaa syömään illallista paikallisten tai Elsan sukulaisten kanssa ja siksi tuntuukin, että olisi ollut täälllä kauemmin kuin reilun viikon. Kotoisuutta lisää myös se, että täällä 'Pikku-Suomessa' asuu paljon suomensukuisia ihmisiä, joten suomea kuulee päivittäin.

Golfvirta lämmittää arktista ilmastoa niin, että talvet ovat suhteellisen leutoja. Hädin tuskin mittarilukemat pudonnu alle kymmenen miinusasteen täällä ollessani, en valita. Kalastus ja kuningasrapu ovat pääelinkeinot ja se näkyy kyllä katukuvassa. On täällä myös kauppa, posti, ravintola ja tietysti Elsan sauna.

Jouluaamuna kaikkialle oli ilmestynyt ihana kuura ja sumu.

Parhaimmillaan neljä bussilastillista turisteja päivässä vierailee Arctic Ocean Saunalla. Saunasta pulahdus kristallinkirkkaaseen Jäämereen on takuulla ikimuistoinen kokemus ulkomaalaisille.

Jouluaattoiltana ja -yönä oli revontulet non stoppina, mieletöntä. Saunan ikkunasta kattelin niitä ja kävin muutaman kerran meressä pulahtamassa niin ikään niiten alla. Saunan jälkeen kävin vielä pari tuntia kuvailemassa loimotuksia. Ei noihin kyllä kyllästy.

Ensi viikolla ajelen takaisin Inariin ja koulun kimppuun, ei oo enää kuin kolme kuukautta jäljellä. Tämä oli kyllä taatusti erilainen joulu ja ikimuistoinen kokemus. Kesällä viimeistään tulen tänne käymään ja ties vaikka joskus vielä töihinkin...

Språkkafe 2

Tämän viikon keskiviikko on päivä, joka jää varmasti mieleen yhtenä erityisenä päivänä. Illalla oli kirkolla jälleen kielikahvila, jonne viime kerran iloiset muistelukset mielessäin menin. Tuolta kerralta muistan sen, että kun minulta kysyttiin että kuka oon jne. niin vähän hädissäni siinä käytin puolet enkkua kun norjan sanat oli jotenki hukassa. Tällä kertaa pystyin jo jutustelemaan tovin ja kertoilemaan loppuvuoden suunnitelmista ja kyselemään päivän ohjelmaa, norjaksi. Ai että se tuntuu mukavalta huomata, että on vähän enempi rohkeutta kielen käytön suhteen.

Minulta kysyttiin haluaisinko mennä keittiön puolelle leipomaan piparkakkuja ja oppimaan siinä ohessa kieltä. Todellakin. Siellä oli semmonen vanhempi eläkeläisnainen ja pari teinityttöä, kaikki norjalaisia. Niitten kanssa vietin seuraavat kaks ja puoli tuntia. Puhuttiin pelkkää norjaa ja se tuntu niin siistiltä kun ymmärtää jo tosi paljon. Kiitos kielikurssin ja norjankielisten retkeilydokkareitten ja pakkoruotsin. Totta kai ne yritti puhua mulle selkeästi ja toisti sanomisiaan. Kaulin on kjevle. Paljon jouduin kyselemäänkin mutta siltiki.

Lähtiessä halattiin ja vaihdettiin puhelinnumerot sen leipomiskaverimummon kanssa. Se aiko pyytää mut joskus kyllään. En kestä! Vähän tulee haikee olo ku parin viikon päästä joutuu lähtee ja just pääsemässä kieleen kiinni ja vähä alkaa saamaan kontakteja. Onneks tänne voi aina tulla takaisin! Mulla on tosissaan semmonen olo että tulenkin.

Kun kävelin kirkolta ison piparkakkupussin kanssa kämpille kirpeessä kelissä kirkkaan tähtitaivaan alla, tuli mieleen ajatus lähteä yöksi ulos riippumattoon nukkumaan. Niinhän sitten teinkin. Menin tutulle paikalle meren rannalle. Kuutamo valaisi iltaa kauniisti, haaleat revontulet kajasti taivaalla ja meri oli tyyni. Kömmin makuupusiiin ja nukahdin. Aamulla oli riippumatto ja makuupussin pinta jäässä. Pakkasta ainakin kolmetoista mutta hyvin nukutti kymmenen tuntia. 

Komsii Komsaa

Viime päivinä on tullut ajateltua, että miksi lähteä merta edemmäs kalaan. Komsassa on ihan hyvä. Asuinpaikkani on Komsa studentboliger, osoite Komsahøyden ja takapihalla kohoaa Komsatoppen. Siinäpä lähikohde vailla vertaa. Ei ole tullut nyt käytyäkään hetkeen missään kauempana retkeilemässä. Komsatoppen on kyllä huippu paikka ja tykkään siitä oikeastaan paljon enemmän nyt talvella kuin syksyllä. Kävellen huipulle menee noin 20 minuutissa. Tänään koitin juosta ja aikaa meni puolet vähemmän mutta vähän vielä vois kiriä. Sieltä huipulta kun katsoo merelle päin niin voisi kuvitella olevansa kaukanakin erämaassa. Totuus on kuitenkin se, että kaupunkikuvaa on se loput melkein 180 astetta selän takana. Tässä reilun viikon aikana olen käynyt valloituksella melkein joka päivä. Välillä puoli yhdeltä yöllä revontulijahdissa, välillä kymmeneltä aamulla kaamosvärejä ihailemassa. Nyt on niin kauniin näköistä kun on niin valkoista ja lumi kimmeltää, kuin satumaassa eläisi. Näyttää kylmältä mutta ei täällä ole ollut kuin max 15 pakkasta.

Rospuuttoo ja revontulia

Edellisestä tekstistä taaksepäin olikin aika pitkä tauko. Niinhän siinä sitten kävi, että yhtäkkiä kouluhommia alkoi ollakin ihan työksi asti. Mulle kaikenlaiset esseitten ja puheiden ja ryhmätöiden tekemiset on siinä mielessä työläitä, että enkku ei oo vieläkään sujuvaa ku sanoja joutuu hakee ja kääntää koko ajan. Työtä tommosissa on siis tupla- ellei triplamäärä. Sitten kun yhtäkkiä piti kirjottaa kuus sivua akateemista tekstiä referensseineen (mitä en oo siis ikinä ikinä elämässäni tehny edes suomeksi) niin stressitasot oli aika korkeella. Siitäkin loppukokeesta selvisin ja tänään sain arvosanan. B=very good=toiseksi paras. Että mä oon tyytyväinen!

Elämä täällä on ja on ollut mukavaa. Jos ei kerran päivässä käy pihalla niin hulluksi tulee. Ei minusta istumatyöläistä taida tulla. Tuntu ihan kreisiltä kun oli noita kiireisiä jaksoja ja istui koko päivän koneen ääressä. Eihän ihmistä ole voitu luoda sellaiseen. En tiedä. Joka tapauksessa reilun kuukauden päästä palaan jo Inariin. Aika menny niin hirveen nopeesti että huhhuh vaan. Oma huone ja Inarinjärvi siellä oottaa, ihana mennä sinne sitten kun se hetki tulee. Ens kevään opiskeluja suunniteltiin opettajan kanssa viime viikolla. Mulla puuttuu vielä kolme tutkinnonosaa ja koitan saada ne suorittettua maaliskuun loppuun mennessä, sitten se ois niinku siinä.

Tällä hetkellä kyllä tuntuu että Lappiin oon jäämässä vielä toistaiseksi. Tässä on ikäänkuin käymässä niin että mitä enemmän on täällä pohjoisessa ja luonnossa niin sitä enemmän sitä kaipaa lisää, ja sitä tärkeempää siitä luonnossaolemisesta, tyhjästä kalenterista ja omassa lappilaisessa rytmissä elämisestä koko ajan tulee. Ja se ei tunnu huonolta laisinkaan, päin vastoin (mielen)terveelliseltä ja mun jutulta. Oon aatellu hakea eräopaskurssille, mikä alkaa huhtikuussa ja kestää vuoden. Oon jo vähän fiilistelly kaikkia metsästys-, kalastus-, vaellus-, melonta- yms reissuja. Se ois kyllä kiva kirsikka kakun päälle tuohon koulutukseen ja toisaalta, eräopaskurssillehan mä olin alun perin haluamassa, kun Lappiin muutosta haaveilin. Mutta katsotaan nyt että pääsenkö edes sisään.

Pari viikkoo sitten tänne pölähti kuus huikeeta suomalaista heppua mun luo. Vietettiin ihana mökkiloma niitten kanssa ja retkeiltiinkin siinä ohessa. Oli ihana tankata sosiaalisia varastoja ja saada viettää aikaa tuttujen kavereiden kanssa, teki kyllä mielettömän hyvää olla ihmisten seurassa. Täällä on ihan hyvin kuitenkin viihtyny, vaikka itekseen aika paljon tuuskailee. En oikeen tiedä miksi noitten muitten vaihtareitten kanssa ei tuu kunnolla oltua, mitä nyt törmätessä morottaa. Joo, oon  aika erakko mut ei se mua ainakaan nyt haittaa. Tänä viikonloppuna saan kuitenkin kolme vierasta Ivalosta, mukavaa!

Talvi on pikku hiljaa tullut tänne pikkupakkasineen mutta lunta ei ole vielä niin paljon, että pääsisi laduille hiihtämään. Tunturissa on kyllä jo kunnon nietokset ja se jos mikä on kaunis näkymä, en saa kyllikseni. Malttamattomana odotan kyllä tulevaa hiihtokautta, vaikka keväällä olin jo ihan valmis heittämään sukset nurkkaan, tuntu se niin vaikeelta ja raskaalta välillä. Tänään ku kävin juoksemassa ja arvuuttelemassa, että mitä lumen alla on (jäätä vai liukasta) niin aattelin, että kyllä se hiihtäminen on kaikista järkevin liikkumismuoto talvella. Saa nähä perunko puheeni ennen vuodenvaihdetta. Uudet sukset kyllä haluaisin, sellaiset umpihankikelpoiset tai peruspertsat mutta ei sitä tiedä jos tuohon luistelutyyliin yhtäkkiä hurahtaiskin täysillä.

Viime perjantaina tuskastuin siihen, ettei mulla ole kunnon talvimakuupussia, jotta voisi mennä yöksi ulos. Ei nyt tähän hätään ole laittaa viittäsataa euroa sellaiseen vaikka joskus sen vielä teen. Ylellisyyttä voi silti olla sekin, että hakee Biltemasta kolmellakympillä kesämakuupussin, jonka päättää yhdistää olemassaolevan untuvapussin kanssa doubleksi. Pakkasin kimpsut ja kamsput ja ajoin kymmenen kilometrin päähän tien levikkeelle, mistä oli alle sata metriä meren rantaan otollisille hammokkimestoille.

Pilvistä näytti sääennuste mutta koska revontulien oli ennustettu olevan voimakkaita, pakkasin myös kameran mukaan. Taivas olikin ihan pilvetön ja rantaan saapuessani äkkäsin heti myös loimut. Tästä tulee täydellinen yö, ajattelin. Paljoo ei todellisuus tuosta kyllä eronnu. Kolmekin tuntia siinä saattoi vierähtää tuijotellessa ja ihmetellessä, oli kyllä komeet aurorat. Mutta jotain mun pitäis tehdä mun kameran jalustalle, kun siitä menny kierteitä niin ei voi kaikissa asennoissa ottaa kuvia ja siksi toisekseen haluaisin ehdottomasti uuden laajempikulmaisen linssin, revontulia kuvatessa se asia tulee aina mieleen. Tarkennustakin ois voinu tällä kertaa vähä paremmin tihrustaa mutta näillä mentiin nyt. 

On niitä revontulia näkyny muulloinkin. Aika monesti kuitenkin laiskottaa yön kähmeessä lähtee valosaasteen ulottumattomiin, joten jos iltalenkillä lykästää nähdä niin se on ilo. Kerran ajoin kolme varttia tunturiin niitä kuvaamaan mutta siellä olikin niin järkyttävän kova tuuli, että kamera piti jättää autoon, koska jalusta ei ois pysyny pystyssä ku itelläki oli jo haastetta. Olin jo melkein lähtemässä kotiin kun ei oikeen mitään tapahtunu varmaan tuntiin vaikka kp oli jotain viis. Sitten yhtäkkiä taivas leimahti liekkeihin. Heittäydyin hangelle ja nautiskelin näytöksestä. Siinä olin koronan keskiössä ja näkyi violetit ja keltaiset ja pinkit ja siniset, ehkäpä vaikuttavin näky tähänastisista. Siitäkin ois yli puolet menny ohi jos ois yrittäny saada ikuistettua kameralla, joten opimme tästä että hetket kannattaa toisinaan tallettaa vain mieleensä. Tässä vielä pari kuvaa yheltä toiselta kuvausretkeltä.

Takaisin viime viikonloppuun. Makuupusseissa ja riipparissa oli täydellistä nukkua. Jäämeren laineet liplatteli, tähdet tuikki ja vihreä loimutus oli taivaalla kun aloin nukkumaan tuulen heijatessa vuodettani. Ei kyllä elämältä voi enempää toivoa. Koskaan en oo noin hyvin ja lämpimästi nukkunu riippumatossa. Seuraavan aamun pastelliväriloisto ihastutti niin, että nousin jo ennen yheksää. Kaamos tulee sitten olemaan parhaimmillaan noita värejä, pari viikkoa enää siihen.

Parasta elämässä on ehkä melkein myös vapaus. Siinä aamuteetä rannalla hörppiessä mietiskelin minne tänään menisin. Johonkin lähdin ja lopulta päädyin Hammerfestiin, 130 kilometrin päähän pohjoiseen. Se oli semmonen maisemienkatselmus extempore roadtrip fiilistelyreissu. Fiilis olikin korkealla kun ajattelin että voin mennä minne huvittaa, pysähtyä silloin ku huvittaa ja muuttaa mieltä niin monta kertaa ku huvittaa ja se ei häiritse ketään, voi kuinka siistiä. Hienoja maisemiakin oli kyllä ja tunturiylänköjen arktinen talvi pisti henkäilemään ihastuksesta. Ei mitään multa puutu!

SPRÅKKAFE

Toiset päivät vaan tuntuu päättyvän onnellisemmin kuin toiset. Kävin tänään toista kertaa kahvittelemassa paikallisten kanssa norjan kielen merkeissä. Viimeksi olin kielikahvilassa kirjastolla, tänään kokoonnuttiin Altan hienolla kirkolla. Sain pöytäseurueekseni pari paikalllista eläkeläisrouvaa ja japanilaisen vaihtarikaverin. Tarjolla oli kielikyvyn lisäksi norjalaiseen tapaan tietysti vohveleita.

Vajaa pari tuntia vierähti ja ilokseni huomasin, että ymmärrän kieltä jo tosi hyvin mutta puheen tuottaminen on vielä himpun verran haastavaa. Tuommonen on kyllä jotenkin mieluisa ja rohkaiseva tapa oppia kun voi vaan parhaansa yrittää ja apua saa koko ajan, ne ihmiset on siellä meitä varten. Toinen rouvista puhui myös yllättäen vähän suomea, ja toinen japania (mikä yhteensattuma oikeesti) joten enkkua ja ruotsia kun sekoitti vähän vielä joukkoon niin oli kyllä mielenkiintoinen soppa :) 

Saatiin japanilaisen Sakin kanssa seuraavaksi kutsu alakertaan. Sinne oli tulossa eräs paikallinen nainen kertomaan perheensä kanssa tekemistään luontoretkistä, joista on tehty myös tv-sarja. Ai että pitikö ees miettiä sinne menemistä! Paikalla oli lisää eläkeläismummoja ja yhteensä meitä tais olla 9. Yhtäkkiä me vaan istutaan jossain  sohvalla seurakuntamummojen keskellä, absurdin ihana ajatus kaikkineen.

En kestä miten inpiroivaa oli kuunnella Villmarksbarna- perheen upeesta elämäntavasta ja nähdä aivan mahtavia kuvia lähinnä Finnmarkin luonnosta eli tästä lähiympäristöstä. Ja entäpä se, että perhe retkeilee neljän lapsen ja seitsemän koiran kanssa tuon tuosta. Mikä elämä oikeesti! Esityksen jälkeen syötiin iltapala yhdessä ja olipa meillä pieni norjankielinen iltahartauskin. Seuraava tapaaminen on kuukauden päästä ja saatiin kutsu sinnekkin. Itken ehkä. Silloin yksi naisista aikoo kertoa Nepalin matkastaan samaan tyyliin. Kyllä, kalenterissa on jo.

Vitsit tämmöset tilanteet ja kokemukset on  kyllä ihan parasta! Kun ne tulee odottamatta ja toivomatta, lahjana vain. Tänä iltana kyllä pakahduin ja vaikutuin toisten ihanista elämistä ja tuntu hämmentävän tarkoitukselliselta johdatus just tuonne just tänään. Ispiroiduin itekkin unelmoimaan lisää ja lopulta tajusin että tämäkin on jo mun unelmaa mitä täällä nyt elän. Kiitollinen mieli tuli siitä. 

No arvatkaa mitä tein kun pääsin kämpälle. Myönnän, ensimmäinen tuotantokausi neljästä kahlattu läpi. Ne on reilu kymmenminuuttisia pätkiä ihanaa katsottavaa, suosittelen! Tuo perhe on aivan mahtava ja tietysti maisemat ja luonto vähintään yhtä upeita. Miks mä en syntyny noitten lapseksi?! Katso videoita täältä (norjaksi ne on mutta ideasta pääsee varmasti jokainen kiinni, toivottavasti pystyy kattoo myös Suomessa).

e-x-c-u-r-s-i-o-n

Pari viikkoa sitten tehtiin Introduction To Arctic Adventure Tourism -kurssin kanssa kolmen päivän mittainen opintoretki Norjan koillisosiin. Ensin ajettiin bussilla Karasjoelle, jossa tutustuttiin Norjan Saamelaiskäräjiin. Matka jatkui lyhintä reittiä Kirkkoniemeen eli Suomen läpi Karigasniemeltä Kaamasen kautta Näätämöön ja sieltä rajan yli. Yövyimme Snowhotellilla, jossa ei luonnollisestikaan ollut vielä lunta saati lumesta ja jäästä rakennettuja huoneita, jotka todellakin haluaisin käydä talvella tsekkaamassa. Ensimmäisenä iltana oli aivan mahtava täysikuu ja illan kruunasi syksyn ensimmäiset näkemäni revontulet. 

Kirkkoniemessä vierailtiin maanalaisessa, toisen maailmansodan aikaisessa pommisuojassa, Andersgrottassa sekä piipahdettiin venäjän rajalla.  Hotellilla päästiin paijaamaan huskyja ja lenkille niiden kanssa. Opintoretkemme ei ollut tietysti pelkkää huvia, vaan teimme myös matkailuun liittyviä ryhmätöitä panoramaikkunoin viimeistellyssä hotellin ravintolassa.

Matka jatkui kuuluisalla Hurtigrutenilla kohti Vardøn kaupunkia. Se on Pohjois-Euroopan itäisin kolkka. Miksköhän se onkin niin mielenkiintoista aina olla jossain eteläisimmässä, suurimmassa, harvimmin asutussa tai kuuluisimmassa jne paikassa.

Vardø oli ihana paikka. Ainuttakaan puuta ei kasvanut koko saarella, se on luonnoltaan siis todella karu mutta kaunis. Oli tilaa hengittää. Värikkäiden talojen muodostama kaupunkikuva kätkee taakseen valtavia huolia,  sillä se kamppailee olemassaolostaan ja yrittää saada turismin pelastamaan sen talouden kalastuksen hiipumisen jälkeen.

Toivoa ja valoisaa näköalaa pikkukaupunkiin luo uskomattoman inspiroiva tarina ja yritys Biotope, joka on lintujen bongaukseen (lintubongarit tänne, uskomattomia lintulajeja täällä!) ja arkkitehtuuriin intohimoisesti suuntautunut nuori yritys. Suomeen vois kans tuoda vähän tuollaista modernimpaa laavu/bongaussuoja-arkkitehtuuria. Olen vaikuttunut. Kävely meren rantoja pitkin ja noitavainomuistomerkillä vierailu jättivät niin ikään syvän vaikutuksen. Tänne tulen vielä!