Rospuuttoo ja revontulia

Edellisestä tekstistä taaksepäin olikin aika pitkä tauko. Niinhän siinä sitten kävi, että yhtäkkiä kouluhommia alkoi ollakin ihan työksi asti. Mulle kaikenlaiset esseitten ja puheiden ja ryhmätöiden tekemiset on siinä mielessä työläitä, että enkku ei oo vieläkään sujuvaa ku sanoja joutuu hakee ja kääntää koko ajan. Työtä tommosissa on siis tupla- ellei triplamäärä. Sitten kun yhtäkkiä piti kirjottaa kuus sivua akateemista tekstiä referensseineen (mitä en oo siis ikinä ikinä elämässäni tehny edes suomeksi) niin stressitasot oli aika korkeella. Siitäkin loppukokeesta selvisin ja tänään sain arvosanan. B=very good=toiseksi paras. Että mä oon tyytyväinen!

Elämä täällä on ja on ollut mukavaa. Jos ei kerran päivässä käy pihalla niin hulluksi tulee. Ei minusta istumatyöläistä taida tulla. Tuntu ihan kreisiltä kun oli noita kiireisiä jaksoja ja istui koko päivän koneen ääressä. Eihän ihmistä ole voitu luoda sellaiseen. En tiedä. Joka tapauksessa reilun kuukauden päästä palaan jo Inariin. Aika menny niin hirveen nopeesti että huhhuh vaan. Oma huone ja Inarinjärvi siellä oottaa, ihana mennä sinne sitten kun se hetki tulee. Ens kevään opiskeluja suunniteltiin opettajan kanssa viime viikolla. Mulla puuttuu vielä kolme tutkinnonosaa ja koitan saada ne suorittettua maaliskuun loppuun mennessä, sitten se ois niinku siinä.

Tällä hetkellä kyllä tuntuu että Lappiin oon jäämässä vielä toistaiseksi. Tässä on ikäänkuin käymässä niin että mitä enemmän on täällä pohjoisessa ja luonnossa niin sitä enemmän sitä kaipaa lisää, ja sitä tärkeempää siitä luonnossaolemisesta, tyhjästä kalenterista ja omassa lappilaisessa rytmissä elämisestä koko ajan tulee. Ja se ei tunnu huonolta laisinkaan, päin vastoin (mielen)terveelliseltä ja mun jutulta. Oon aatellu hakea eräopaskurssille, mikä alkaa huhtikuussa ja kestää vuoden. Oon jo vähän fiilistelly kaikkia metsästys-, kalastus-, vaellus-, melonta- yms reissuja. Se ois kyllä kiva kirsikka kakun päälle tuohon koulutukseen ja toisaalta, eräopaskurssillehan mä olin alun perin haluamassa, kun Lappiin muutosta haaveilin. Mutta katsotaan nyt että pääsenkö edes sisään.

Pari viikkoo sitten tänne pölähti kuus huikeeta suomalaista heppua mun luo. Vietettiin ihana mökkiloma niitten kanssa ja retkeiltiinkin siinä ohessa. Oli ihana tankata sosiaalisia varastoja ja saada viettää aikaa tuttujen kavereiden kanssa, teki kyllä mielettömän hyvää olla ihmisten seurassa. Täällä on ihan hyvin kuitenkin viihtyny, vaikka itekseen aika paljon tuuskailee. En oikeen tiedä miksi noitten muitten vaihtareitten kanssa ei tuu kunnolla oltua, mitä nyt törmätessä morottaa. Joo, oon  aika erakko mut ei se mua ainakaan nyt haittaa. Tänä viikonloppuna saan kuitenkin kolme vierasta Ivalosta, mukavaa!

Talvi on pikku hiljaa tullut tänne pikkupakkasineen mutta lunta ei ole vielä niin paljon, että pääsisi laduille hiihtämään. Tunturissa on kyllä jo kunnon nietokset ja se jos mikä on kaunis näkymä, en saa kyllikseni. Malttamattomana odotan kyllä tulevaa hiihtokautta, vaikka keväällä olin jo ihan valmis heittämään sukset nurkkaan, tuntu se niin vaikeelta ja raskaalta välillä. Tänään ku kävin juoksemassa ja arvuuttelemassa, että mitä lumen alla on (jäätä vai liukasta) niin aattelin, että kyllä se hiihtäminen on kaikista järkevin liikkumismuoto talvella. Saa nähä perunko puheeni ennen vuodenvaihdetta. Uudet sukset kyllä haluaisin, sellaiset umpihankikelpoiset tai peruspertsat mutta ei sitä tiedä jos tuohon luistelutyyliin yhtäkkiä hurahtaiskin täysillä.

Viime perjantaina tuskastuin siihen, ettei mulla ole kunnon talvimakuupussia, jotta voisi mennä yöksi ulos. Ei nyt tähän hätään ole laittaa viittäsataa euroa sellaiseen vaikka joskus sen vielä teen. Ylellisyyttä voi silti olla sekin, että hakee Biltemasta kolmellakympillä kesämakuupussin, jonka päättää yhdistää olemassaolevan untuvapussin kanssa doubleksi. Pakkasin kimpsut ja kamsput ja ajoin kymmenen kilometrin päähän tien levikkeelle, mistä oli alle sata metriä meren rantaan otollisille hammokkimestoille.

Pilvistä näytti sääennuste mutta koska revontulien oli ennustettu olevan voimakkaita, pakkasin myös kameran mukaan. Taivas olikin ihan pilvetön ja rantaan saapuessani äkkäsin heti myös loimut. Tästä tulee täydellinen yö, ajattelin. Paljoo ei todellisuus tuosta kyllä eronnu. Kolmekin tuntia siinä saattoi vierähtää tuijotellessa ja ihmetellessä, oli kyllä komeet aurorat. Mutta jotain mun pitäis tehdä mun kameran jalustalle, kun siitä menny kierteitä niin ei voi kaikissa asennoissa ottaa kuvia ja siksi toisekseen haluaisin ehdottomasti uuden laajempikulmaisen linssin, revontulia kuvatessa se asia tulee aina mieleen. Tarkennustakin ois voinu tällä kertaa vähä paremmin tihrustaa mutta näillä mentiin nyt. 

On niitä revontulia näkyny muulloinkin. Aika monesti kuitenkin laiskottaa yön kähmeessä lähtee valosaasteen ulottumattomiin, joten jos iltalenkillä lykästää nähdä niin se on ilo. Kerran ajoin kolme varttia tunturiin niitä kuvaamaan mutta siellä olikin niin järkyttävän kova tuuli, että kamera piti jättää autoon, koska jalusta ei ois pysyny pystyssä ku itelläki oli jo haastetta. Olin jo melkein lähtemässä kotiin kun ei oikeen mitään tapahtunu varmaan tuntiin vaikka kp oli jotain viis. Sitten yhtäkkiä taivas leimahti liekkeihin. Heittäydyin hangelle ja nautiskelin näytöksestä. Siinä olin koronan keskiössä ja näkyi violetit ja keltaiset ja pinkit ja siniset, ehkäpä vaikuttavin näky tähänastisista. Siitäkin ois yli puolet menny ohi jos ois yrittäny saada ikuistettua kameralla, joten opimme tästä että hetket kannattaa toisinaan tallettaa vain mieleensä. Tässä vielä pari kuvaa yheltä toiselta kuvausretkeltä.

Takaisin viime viikonloppuun. Makuupusseissa ja riipparissa oli täydellistä nukkua. Jäämeren laineet liplatteli, tähdet tuikki ja vihreä loimutus oli taivaalla kun aloin nukkumaan tuulen heijatessa vuodettani. Ei kyllä elämältä voi enempää toivoa. Koskaan en oo noin hyvin ja lämpimästi nukkunu riippumatossa. Seuraavan aamun pastelliväriloisto ihastutti niin, että nousin jo ennen yheksää. Kaamos tulee sitten olemaan parhaimmillaan noita värejä, pari viikkoa enää siihen.

Parasta elämässä on ehkä melkein myös vapaus. Siinä aamuteetä rannalla hörppiessä mietiskelin minne tänään menisin. Johonkin lähdin ja lopulta päädyin Hammerfestiin, 130 kilometrin päähän pohjoiseen. Se oli semmonen maisemienkatselmus extempore roadtrip fiilistelyreissu. Fiilis olikin korkealla kun ajattelin että voin mennä minne huvittaa, pysähtyä silloin ku huvittaa ja muuttaa mieltä niin monta kertaa ku huvittaa ja se ei häiritse ketään, voi kuinka siistiä. Hienoja maisemiakin oli kyllä ja tunturiylänköjen arktinen talvi pisti henkäilemään ihastuksesta. Ei mitään multa puutu!