Tein alkuvuodesta listan, minne kirjoitin kaikkia asioita, mitä haluaisin vuoden aikana tehdä, nähdä tai kokea. Poroerotukset olivat siellä yhtenä kohtana. Talven erotukset ehtivät kuitenkin mennä jo ohi, joten olin jo melkein siirtänyt asian mielessäni seuraavalle vuodelle. Yhtäkkiä kuitenkin asiat loksativat mukavasti paikoilleen vajaa pari viikkoa sitten ja pääsin osallistumaan eli lähinnä seuraamaan Muotkatunturin erämaassa yhden paliskunnan vasanmerkkauksia. Touhu toteutetaan yöaikaan, koska silloin on viileämpää ja näin ollen porot eivät uuvu tuntien juoksemisesta niin pahasti.
Ajoimme Karigasniemeltä Riksun ja Marian kanssa Angeliin päin myötäillen Norjan rajaa ja sieltä poikkesimme hiekkatielle kohti erämaita. Tie oli oikeasti huonossa kunnossa. Maasturi alla noin kymmenen kilometrin matkaan meni aikaa kolme varttia, mun autolla ei olisi ollut toivoakaan päästä perille. Olimme aidalla puolen yön tienoilla. Ilma oli mitä upein, yötön yö kauneimmillaan. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja hyttysetkin loistivat poissaolollaan niinkuin tänä vuonna on ihastuttavasti ollut. Aita oli maisemallisesti todella kauniilla paikalla isojen tuntureiden keskellä ja ensitöiksemme kävelimmekin huiputtamaan niistä yhden, sillä parhaillaan oli tauko käynnissä ennen merkitysten seuraavaa vaihetta..
Keskellä yötä ja keskellä tuntureita olimme yhtäkkiä paikassa, jossa on kymmeniä ihmisiä, niin pikkulapsia, teinejä kuin vanhempiakin ja satoja poroja aidassa. Vasanmerkkaukset kestävät noin viikon ja aidalla eletään tänä aikana omaa erityistä elämää. Yhteisöllisyys ja talkoohenki huokuivat ensihetkestä lähtien. Ihmisillä on alueella porokämppiä, asuntovaunuja ja telttoja, kuin pieniä kesämökkejä. Tämä tapahtuma kokoaa ihmiset joka kesä tänne samaan paikkaan.
Porohommat ovat edelleen minulle enemmän kysymyksiä, ihmetystä, ihastusta, hämmästystä ja mysteeriä kuin jotakin, mistä osaisin paljon kertoa. Tämän yön aikana kuitenkin ymmärsin taas vähän jotain lisää. Kesällä tehdään näitä vasanmerkkauksia ja talvella erotellaan teuraaksi meneviä poroja. Vasat olivat nyt noin 3 kuukauden ikäisiä. Lyhykäisyydessään viikon aikataulu menee oman käsitykseni ja tämänhetkisen ymmärrykseni mukaan seuraavaa päiväjärjestystä noudattaen (saa korjata, jos olen aivan hakoteillä ja pyydän jo nyt anteeksi vääriä termejä ynnä muita):
1. Päivällä lähdetään mönkijöillä etsimään ja ajamaan poroja tunturista aidalle. Tätä ennen poroja on jo aiempina päivinä koottu lähemmäs erotteluaitaa ja urospuoleiset on jätetty suosiolla laiduntamaan vapaasti tuntureille. Paljon vaatimia kulki myös yksin, sillä pedot olivat tänä vuonna tappaneet erityisen paljon pikkuvasoja ja toisaalta pitkälle venähtänyt talvikin oli surmannut osan.
2. Myöhään illalla satoja poroja on isoimmassa aitauksessa ja niitä ajetaan pienissä erissä pieneen aitaukseen. Siinä käytetään pitkiä mustia pressuja, joiden avulla porot saadaan hätistettyä portin toiselle puolelle.
3. Pienimmässä aidassa pikkuvasojen kaulaan laitetaan roikkumaan numerolaput. Tämän jälkeen ne päästetään toiseen isoon aitaukseen lepäämään ja etsimään kadonnutta pariaan. Pieneen aitaan otetaan seuraava satsi numeroitavia. Parin tunnin aikana numeroidut vasat ovat löytäneet emänsä ja kulkevat tai lepäävät pareittan isossa aitauksessa.
4. Tauon jälkeen poromiehiä ja muita menee isoimpaan aitaukseen etsimään omia vaatimiaan ja vasojaan. Kullakin porosuvulla on tietty korvamerkki (korvasta leikattu erikokoisia ja muotoisia paloja pois), joita en itse hädin tuskin erota edes lähietäisyydeltä. Kiikarit apunaan he kirjaavat paperille ylös, mitkä vasat ovat heidän. Vaatimen korvamerkistä tunnistetaan oma poro, ja vasa, joka sitä seuraa, kuuluu tälle porolle. Tässä touhussa menee muutama tunti. Lopuksi tarkistetaan, että kaikkien kirjaamat numerot täsmäävät jne.
5. Porot siirretään isosta aidasta toiseen isoon aitaukseen, jossa ne saavat taas hetken levähtää. Tämän on varmaan henkisesti ja fyysisesti erittäin rankkaa ja stressaavaa poroille.
6. Toisesta isosta aitauksesta porot ajetaan uudestaan pienimpään aitaukseen muutama kymmentä poroa kerrallaan. Siellä kunkin suvun edustajat ja apulaiset ottavat omat vasansa kiinni ja vievät toiseen aitaukseen, joissa puukolla tehdään vasoille korviin oikeat leikkaukset. Tämän jälkeen ne päästetään toiseen isoon aitaukseen ja otetaan seuraava satsi merkattavia.
7. Kun kaikki on merkattu, porot päästetään tunturiin laiduntamaan. Alue on jotenkin erotettu siten, että tulevina päivinä merkattavat ja jo merkatut porot eivät mene sekaisin.
Ensikertalaisena ja ei porohommiin kasvaneena tuo tuntuu mahdottoman monimutkaiselta ja ihmeelliseltä ja mielenkiintoiselta. Oli ihana seurata pieniä, jopa alle kouluikäisiä, jotka siellä keskiyöllä olivat mukana touhuamassa ja oppimassa tuohon ikivanhaan perinteeseen. Me saimme osallistua siihen osaan, kun isosta aidasta ajettiin pressun avulla osa poroista pienempään aitaan. Ensi kerralla osaisi jo tehdä varmaan vähän muutakin. Ei siellä viitsisikään vaan käydä katselemassa ja seisoskelemassa, sillä se on raakaa työtä ja monella varmaan väsymyskin painoi. Käytännössä tuon viikon aikana, kun merkkauksia tehdään, poromiehet nukkuvat parhaimmillaankin vain muutamia tunteja kerrallaan.
Olimme aidalla aamuseitsemään, jolloin päätimme luovuttaa. Väsytti jo ihan hirveästi. Merkkaushommat eivät olleet vieläkään ohi mutta me lähdimme nukkumaan kotaan Karigasniemen lähistölle. Loppupeleissä makuupusseissa taidettiin olla vasta kymmeneltä aamulla. Ei vaan sitten yhtäkkiä enää väsyttänytkään, kun jälleen ihasteli kaunista maisemaa. Kirjoitan myöhemmin loppuviikonlopustakin, joka oli sekin täynnä huiketa juttuja... Tuo poroaidalle pääsy oli kyllä ehdottomasti yksi tähtihetkistä täällä Lapissa. Niin ainutkertaista oli päästä näkemään ja kokemaan se, mistä on vain kuullut tai nähnyt kuvia...
