Paluu Pohjoiseen

Joulusta kirjoitan pienen tekstin myöhemmin mutta nyt ensin uudempi aihe. Nimittäin jos päätöksenteko vuodenvaihteen viettopaikasta, ajoreitin valinnasta ja lähtöpäivästä oli epäselvää ja mieli ja tilanteet muuttuivat monta kertaa, niin lopputulos kotimatkasta oli jotain vielä värikkäämpää. Pääosaa tässä näytelmässä tähditti pitkälti punainen passattini.

Suunnilleen siinä vaiheessa, kun olin päättänyt lähteä Lappiin hyvissä ajoin ennen uutta vuotta, yritin alkaa pikkuhiljaa lyödä myös lähtöpäivää ja välipysähdyksiä matkalla lukkoon vaikka eihän sitä nyt välttämättä olisi kannattanut liikaa suunnitella.

Keskiviikkona vaihdoin lennosta ideaa lähteäkin jo sinä päivänä torstain sijaan. Lumi, hiihtokelit ja mökki ystäväperheen kera sai haikailemaan nopeammin takaisin.

Olin pakannut auton Tammelassa ja kaikki oli valmiina lähtöön, kun arvoisa ajopelini ei inahtanutkaan. Ei ollut kai edes pakkasta, valot ei ollu jääny päälle eikä muutakaan järkevää selitystä löytynyt tilanteelle. Iskä onneksi tuli antamaan virtaa ja akkuun saatiin taas potkua. Kysymys uuden virtalähteen hankkimisesta alkoi leijailla salaperäisesti ilmoilla mutta päätin siirtää asiaa myöhemmäksi, sillä tämä oli vasta aivan ensimmäinen moinen kerta.

Illalla kaverin luona vierailun jälkeen auto ei taaskaan käynnistynyt, joten taas laitettiin kaapelit kaakkoon ja sitten suoraan nokka kohti Motonetia. Siinä matkalla piti sisko noukkia kyytiin, että kärsi auton jättää varaosaliikkeen pihalle käyntiin, muutenhan se ei olisi välttämättä käynnistynyt. Taisin ajaa kieli aika keskellä suuta ympäri Tamperetta ja Kangasalaa, kun tiesin, että nyt jos ikinä en saisi sammuttaa autoa valoihin.

Motonetista sain hyvää palvelua ja uuden akun ja pihalle tullessa auton ympärillä leijuvan oudon hajun. Kieltämättä alkoi tuntua, että nyt tämä varmaan pala kerrallan kosahtaa koko laitos. Suljin nenäni todennäköisesti jarrun hajulta ja ajoin kotiinkotiin varikolle.

Torstaiaamuna iskän ansiosta uusi akku paikoillaan, kirkkaampi ajovalo asennettuna ja mystisesti kadonneet oudot hajut sekä mahdolliset äänet huojensivat mieleni ja saatoin aloittaa kaksitoistatuntisen taipaleeni. Kerta nyt vasta lähden niin ajan kyllä suoraan Kakslauttaseen..

Ajamisen iloa, vapauden riemua, Lapin kutsua, hiljaisuutta ja mietiskelyä, hyvää fiilistä ja kaikenlaista elämän euforiaa jatkui tuntikaupalla, aina Rovaniemelle asti. Tietysti kerran tuolla jossain Äänekosken huudeilla oli siviilipoliisit kytiksessä ja tais räpsähtää. Katotaan tuleeko sanktiota, oppiipaha. Rovaniemen jälkeen sitten vain ajamisen ilo jäi noista edellämainituista puuttumaan.

Akkulaturin valo syttyi nimittäin tuomaan valoa pimeään iltaan. En uskonut näkeväni oikein mutta vaikka silmää hieraisi niin punaista vain näin. Nyt tarvittiin todella plan B. Auto pitää saada korjaukseen ja mun pitää keksiä joku yöpaikka, Rovaniemeltä! Enhän mä tunne täältä ketään. .

Ihana ystävä hommas mulle tutultaan majapaikan ja iskä oli ettiny korjaamonkin valmiiksi. En ehtinyt edes vaipua epätoivoon. Auto korjaamon pihaan yöksi siltä varalta ettei aamulla lähtisi käyntiin ja mukavan aluksi tuntemattoman ihmisen lämpöiseen kotiin suojaan ja nukkumaan. Ihmiset on kyllä auttavaisia ja hyväsydämisiä!

Perjantaiaamuna luottavaisin mielin odottelin soittoa korjaamolta. Akun laturi oli mennyt, niin kuin oli arveltavissa. Varaosaa ei vaan saanu enää ennen ensi viikkoa ja vuotta. Eli auto jäi Rolloon viettämään vuodenvaihdetta ja minä otin bussin kohti pohjoista. Oliko enää ylläri että tuli vielä yksi muutos matkalle.

Jännitti kieltämättä, että kestääkö matka Eskelisen bussilla tämän mun karman tällä tuhatkilometrisellä. Kolme ja puoli tuntia myöhemmin saavuin kuitenkin onnellisesti määränpäähäni. En unohda tätä reissua varmaan ikinä! Kaikesta huolimatta mua on lähinnä viihdyttäny ja naurattanu tämä kaikki kommellus. Mun ei vaan pitäny päästä lappiin yhtään aikaisemmin kuin nyt! Suksethan odottelee passatin takapenkillä rovaniemeläisen  korjaamon hallissa, joten hiihtämään pääsee sitten joskus.. 

Pakkaset paukkuu

Viime päivinä on ollut enemmän ja vähemmän kylmä. Kolmenkymmenen hyytävämmälle puolelle ei ole kyllä vielä mennyt (sitä odotellessa) eikä toisaalta laskenut alle kymmenen miinusasteen. Passatti ei tykkää kylmästä, niinkuin tuli jo viimeksi todettua. Temppuillut on, diisselipoloinen. Onneksi apua on aina löytynyt ja muutenkin alkaa jo tuntemaan tuon oman kaaransa yksilönä niin osaa jo kaikenlaisia niksejä. Tietysti sille pitää puhua nätisti ja sitä pitää muistaa kehua ja taputella aina välillä. Pysyy suhteemme hyvänä.

Muutama päivä takaperin oli täysikuu ja sattui olemaan aivan mielettömän kirkas tähtitaivaskin, joten aattelin poiketa Kaunispään huipulla. Kaikki oli kuin kuorrutettu ihanalla valkoisella ja kuun loiste loi tunnelmallista valoa kaamosyöhön. Tuo rinne ei taida hisseistä päätellen olla vielä käytössä mutta kuvaukselliset olivat nuo systeemit. Tähdenlentoja näin useemman ja muutenkin kerrassaan vaikuttava oli tuo hetki. Myöhemmin ajellessani takaisin Muotkalle en välttämättä edes tarvinnut pitkiä valoja, kun oli niin valoisaa lumen ja kuutamon ansioista. Kuului vain  ihastuneita huokauksia.. 

Täällä Lapissa on hauska kaupassakäyntikulttuuri talvella. Auto nimittäin saatetaan jättää käyntiin putiikin eteen ostosretken ajaksi. Oon itekki jo testannu Siwalla. Suurempi riski minun tapauksessa on nimittäin, ettei auto lähtis käyntiin tms. kuin se, että joku pöllis. Eihän se välttämättä kovin ekologista kyllä ole, mutta aika nopeasti sitä näköjään omaksuu ympäröivän yhteisön tavat. Oon kyllä kuullu tarinoita siinä, että källejä on tehty kavereille siirtämällä auto nurkan taakse parkkipaikan toiselle puolen piiloon. Hehe. Jotenkin täällä tuntee olevansa lintukodossa, tykkään! Oviakaan ei tarvi aina laittaa lukkoon. Ei sen puoleen, mun autohan ei moisesta nauti muutenkaan.

Pakkaset ei oo hirveesti hidastanu elämää. Juoksemaan voi ihan hyvin lähtee ku mittari näyttää -25, ja pimeelläkin, otsalamppu on nyt hommattu. Lenkin jälkeen tietty näyttää tosi viehättävältä. Tämä hetkisessä huoneessani vallitsevan heikohkon sisäilman vuoksi nukun nykyään ikkuna raollaan ja tuuletan pitkin päivää. Minä! Oon ollu aina niin kova palelemaan mutta näköjään sitä karaistuu kaikkeen. Ehkä tuo luonnon kauneus ja kaamoksen idylli on saanu minut nauttimaan viileästä. Sehän on mukava viltin alla istua villasukat jalassa ja vaikka neuloa lapaset.

Mietteitä Muotkalta

Reilu viikko sitten aloitin elämäni toisen työssäoppimisen. Hurjana tyttönä päätin lähteä etelään, ihan yli kunnan rajojen Sodankylän puolelle Saariselän kupeeseen. Kakslauttasen ja Kiilopään välimaastossa mutkittelee tie keskellä kauneinta lapin ihmemaametsää ja tien päässä on Muotkan Maja, viihtyisä erähotelli, jossa aion tehdä harjoittelua näillä näkymin aina huhtikuun loppuun asti. Matkaa Inariin tulee jotain 90 km, mutta eipä siellä tarvi käydäkkään nyt hetkeen, täällä kun on kaikki ja vielä vähän enemmänkin. Hiihtoladut lähtee ihan vierestä ja tunturit siintää ihan tuossa heti lähellä, UKK-puisto myös.

Oon täällä oppimassa neljää eri tutkinnon osaa (kuus pitää suorittaa, että saa ne matkailupalvelujen tuottajan paperit): asiakaspalvelu, majoituspalvelut (respa, aamiainen, siivous), matkailupalvelujen toteuttaminen ja opastuspalvelut. Opashommiin siirryn vasta keväämmällä mutta ei ehkä malttais oottaa sitäkään. On nimittäin husky-safareita, moottorikelkkaretkiä, revontulien metsästystä, lumikenkäilyä, porojuttuja jne. Viime viikon olin laittamassa aamiaista ja tällä viikolla aloitin respassa. Asun tällä hetkellä hotellihuoneessa, joten ei oo valittamista olosuhteissa.

On ollu aivan mahtavaa olla täällä, koska täällä on niin mieletön työporukka. On paljon nuoria ja ulkomaalaisiakin (asiakkaatkin on käytännössä kaikki), joten enkkua pitää puhua vähintään yhtä paljon kuin suomea. Se on kiva lisämauste ja haaste. Selitäppä siinä sitten. Vähän kyllä vielä pitää sönköttää mutta eiköhän se sanasto sieltä kohta ala tulla tutummaksi. Mutta on se vain hienoa, että kuuluu johonkin porukkaan, yhteisöön. Työntekö kulkee siinä sivussa.

Vaikka kokee toisinaan olevansa varsinainen erakkohermanni niin viime aikoina on kyllä tullut huomattua että jaahas, taitaa sitä sittenkin olla myös sosiaalinen olento. Huh vai kääk. Yksinäisyydenkin fiiliksiä on ollu paljon, kaivannu omanlaista seuraa, samalla aaltopituudella olevia ihmisiä, tuttuja ystäviä. Täällä on ne verkostot luotu ihan nollasta ja ei ole vielä ehkä tutustunut niin hyvin ihmisiin, että tuntisi oikeesti kunnolla. Pikku hiljaa löytyy varmasti nekin ihmiset täältä päin ja onneksi on niin helppoa pitää yhteyttä etelän ystävien kanssa. Terkkuja sinne ootte parhaita!

Iltaisin oon käyny hiihtämässä ja juoksemassa, voi että kuin siistiä! Eilen hölköttelin Kiilopäälle ja tulomatkalla revontulet tanssi yläpuolella, oli kyllä maagista. Tänään kävin myöskin Kiilopäällä, mutta latuja pitkin. Porot laidunsi ladun varressa ja oli niin ihanan rauhallista keskellä tykkypuita ja täydellisen raikas keli hiihdellä. Suksi ei kyllä luistanu parhaiten (pitäis varmaan käydä laitatuttaan joku uus voide), mutta ilokseen saa huomata, että joka kerta jaksaa paremmin ja tekniikka ja tasapaino kehittyy. Hieno laji! Ai niin, tuossa pitää ensin vähän hiihtää tuota tietä että pääsee sinne luistelubaanalle niin johan minä johonkin kiveen tökkäsin ja lankesin maahan. Onneks ei käyny niin pahasti kuin yhelle turistille, joka oli hiihtämässä elämänsä ekaa kertaa ja kaatu alamäessä ja olkapäähän siinä hötäkässä meni sijoiltaan.

Kaamos hämmentää. Mielikuvani siitä on ainakin joskus ollut aika synkkä. Tällä hetkellä ajattelen, että siis se kestää vaan jotain kuukauden ja se on niin kaunista etten kestä. Saattaa alkaa vaikka itkettää, kun taivas on pastellin väreissä valkoisen maiseman taustalla ja luonto on vaiti. Itsenäisyyspäivänä olin lähdössä tunturiin kuvaamaan sitä, mutta Passattipoloinen alkoi oikuttelemaan, eikä käynnistynyt. Pariin päivään en edes katsonut autoon päin (mielenosoitus, välinpitämättömyys, loukkaantuminen) ja mietin mielessäni että kyllähän se siitä vielä virkoo ja niin hörähti tänään onnellisesti käyntiin. Oli ollut kai liian vähän aikaa silloin piuhassa, oli kuitenkin melkein 30 pakkasta. Tunturikuvat jäi siis ottamatta, mutta eiköhän tässä ole talvi aikaa. Kävin sitten vain tuota tietä tallaamassa edestakaisin. Siltä retkeltä nämä kuvat.

On kuulkaas aika erikoista, että joulu on jo kohta ovella mutta sitä ei ymmärrä. Täällä saa elää niin kaukana kaikesta tonttu-suklaa-kulutushysteriasta, että voi vitsit sitä ihminen nauttii! Ostin minä yhden kullanvärisen kynttilän tänne mun huoneeseen ja onhan tuo hotellin ravintola tosi kauniisti ja jouluisesti koristeltu mutta se sellainen kiire hössötys hässäkkä ei näy. I H A N A A ! Voi vaan ihastella kaunista luontoa ja nauttia rauhasta. Mukavaa joulunodotusta kaikille!