Paluu Pohjoiseen

Joulusta kirjoitan pienen tekstin myöhemmin mutta nyt ensin uudempi aihe. Nimittäin jos päätöksenteko vuodenvaihteen viettopaikasta, ajoreitin valinnasta ja lähtöpäivästä oli epäselvää ja mieli ja tilanteet muuttuivat monta kertaa, niin lopputulos kotimatkasta oli jotain vielä värikkäämpää. Pääosaa tässä näytelmässä tähditti pitkälti punainen passattini.

Suunnilleen siinä vaiheessa, kun olin päättänyt lähteä Lappiin hyvissä ajoin ennen uutta vuotta, yritin alkaa pikkuhiljaa lyödä myös lähtöpäivää ja välipysähdyksiä matkalla lukkoon vaikka eihän sitä nyt välttämättä olisi kannattanut liikaa suunnitella.

Keskiviikkona vaihdoin lennosta ideaa lähteäkin jo sinä päivänä torstain sijaan. Lumi, hiihtokelit ja mökki ystäväperheen kera sai haikailemaan nopeammin takaisin.

Olin pakannut auton Tammelassa ja kaikki oli valmiina lähtöön, kun arvoisa ajopelini ei inahtanutkaan. Ei ollut kai edes pakkasta, valot ei ollu jääny päälle eikä muutakaan järkevää selitystä löytynyt tilanteelle. Iskä onneksi tuli antamaan virtaa ja akkuun saatiin taas potkua. Kysymys uuden virtalähteen hankkimisesta alkoi leijailla salaperäisesti ilmoilla mutta päätin siirtää asiaa myöhemmäksi, sillä tämä oli vasta aivan ensimmäinen moinen kerta.

Illalla kaverin luona vierailun jälkeen auto ei taaskaan käynnistynyt, joten taas laitettiin kaapelit kaakkoon ja sitten suoraan nokka kohti Motonetia. Siinä matkalla piti sisko noukkia kyytiin, että kärsi auton jättää varaosaliikkeen pihalle käyntiin, muutenhan se ei olisi välttämättä käynnistynyt. Taisin ajaa kieli aika keskellä suuta ympäri Tamperetta ja Kangasalaa, kun tiesin, että nyt jos ikinä en saisi sammuttaa autoa valoihin.

Motonetista sain hyvää palvelua ja uuden akun ja pihalle tullessa auton ympärillä leijuvan oudon hajun. Kieltämättä alkoi tuntua, että nyt tämä varmaan pala kerrallan kosahtaa koko laitos. Suljin nenäni todennäköisesti jarrun hajulta ja ajoin kotiinkotiin varikolle.

Torstaiaamuna iskän ansiosta uusi akku paikoillaan, kirkkaampi ajovalo asennettuna ja mystisesti kadonneet oudot hajut sekä mahdolliset äänet huojensivat mieleni ja saatoin aloittaa kaksitoistatuntisen taipaleeni. Kerta nyt vasta lähden niin ajan kyllä suoraan Kakslauttaseen..

Ajamisen iloa, vapauden riemua, Lapin kutsua, hiljaisuutta ja mietiskelyä, hyvää fiilistä ja kaikenlaista elämän euforiaa jatkui tuntikaupalla, aina Rovaniemelle asti. Tietysti kerran tuolla jossain Äänekosken huudeilla oli siviilipoliisit kytiksessä ja tais räpsähtää. Katotaan tuleeko sanktiota, oppiipaha. Rovaniemen jälkeen sitten vain ajamisen ilo jäi noista edellämainituista puuttumaan.

Akkulaturin valo syttyi nimittäin tuomaan valoa pimeään iltaan. En uskonut näkeväni oikein mutta vaikka silmää hieraisi niin punaista vain näin. Nyt tarvittiin todella plan B. Auto pitää saada korjaukseen ja mun pitää keksiä joku yöpaikka, Rovaniemeltä! Enhän mä tunne täältä ketään. .

Ihana ystävä hommas mulle tutultaan majapaikan ja iskä oli ettiny korjaamonkin valmiiksi. En ehtinyt edes vaipua epätoivoon. Auto korjaamon pihaan yöksi siltä varalta ettei aamulla lähtisi käyntiin ja mukavan aluksi tuntemattoman ihmisen lämpöiseen kotiin suojaan ja nukkumaan. Ihmiset on kyllä auttavaisia ja hyväsydämisiä!

Perjantaiaamuna luottavaisin mielin odottelin soittoa korjaamolta. Akun laturi oli mennyt, niin kuin oli arveltavissa. Varaosaa ei vaan saanu enää ennen ensi viikkoa ja vuotta. Eli auto jäi Rolloon viettämään vuodenvaihdetta ja minä otin bussin kohti pohjoista. Oliko enää ylläri että tuli vielä yksi muutos matkalle.

Jännitti kieltämättä, että kestääkö matka Eskelisen bussilla tämän mun karman tällä tuhatkilometrisellä. Kolme ja puoli tuntia myöhemmin saavuin kuitenkin onnellisesti määränpäähäni. En unohda tätä reissua varmaan ikinä! Kaikesta huolimatta mua on lähinnä viihdyttäny ja naurattanu tämä kaikki kommellus. Mun ei vaan pitäny päästä lappiin yhtään aikaisemmin kuin nyt! Suksethan odottelee passatin takapenkillä rovaniemeläisen  korjaamon hallissa, joten hiihtämään pääsee sitten joskus..