Aurinko paistaa

Kaamos on nyt viimeistään oikeesti ohi, koska tänään paistoi jo ihan kunnolla. Eipä ole varmaan lähes kahteen kuukauteen moista valoilmiötä täällä näkynytkään. Kyllähän se hämmästytti, kun yhtäkkiä kesken tunnin tajusin, että aurinko kurkkii kukkuloiden takaa jo niin selkeästi, että loi huoneen seinälle taidetta valon ja varjon muodossa. Eipä ole varjokaan seurannut kulkijaa viime aikoina kuin ehkä kuvainnollisessa merkityksessä. Vaikka tuossa taannoin kirjoitin siitä, ettei aurinkoa vielä kaipaa niin kyllä sitä ilmeisesti on alkanut hyvin sopeutumaan ajatukseen keväästä. Kyllä totta vie ilahdutti tänään niin paljon tuo pallo taivaalla, että piti käydä välitunnilla ihan järkkärin kanssa ulkona ihmettelemässä. Näkymästä teki monta kertaa ihastuttavamman se, että parikymmentä astetta pakkasta oli kuorruttanut puut kuuraan. Auntolan rannasta lähtis kelkkauraa ihan vaikka joka ilmansuuntaan, lisää vain kelkka. Tänään kävelin kylälle tuota oikean reunimmaista, tulee nimittäin lyhyempi ja kauniimpi matka kauppaan tuota reittiä.

Viime viikolla oli hienoja revontulipäiviä. Oon opetellu tulkitsemaan ennusteita netistä täältä ja perjantaina näytti nelosta niin käväsin takapihalla nopeasti kurkkaamassa ja sitten pitikin jo kiiruhtaa hakemaan kameraa. En kerenny kovin syrjään, kun vihreet valot jo sammu mut oli kyllä hienot. Uutta myrskyä ei revontulien osalta näkynyt, joten vaihdoin lennosta otsalamppuleikkeihin. Pakkanen oli maltillinen ja tähtitaivas kirkas, niimpä tuli oltua ulkona mukava tovi.

Kävin viikonloppuna lumikenkäilemässä Inarinjärven jäällä. Mukava kantohanki oli suurimman osan matkasta ja lumella näkyi hienoja tuulen piirtämiä kuvioita. Yhden yön nukuin Pielpavuonon kodalla. Aamulla oli vaaleanpunainen hetki ennen kuin sitten muutaman tunnin päästä jo tulikin sininen hetki. Järvellä ja tunturissa on parasta olla sen takia, että näkee kauas. Silmä lepää, on tilaa hengittää ja ajatella. Toisaalta on myös ihana tarkkailla laajasti näkyvää taivasta pilvineen, se kun muuttaa koko ajan väriä ja muotoa.

škovlâpeivi

Nyt kun olen täällä Inarissa ja koulun kimpussa niin muutama sananen siitäkin. On rentoa, kun koulua on vaan kuutisen tuntia päivässä ja senkin voi vaan olla omassa huoneessa nettiluokassa. Ei kovin raskasta, vaikka aiheina lakijutut ei oo kyllä lähimpänä sydäntä. Hereillä pysymisen takaamiseksi kahvia on tullu ryystettyä enemmän kuin tavallisesti. Tänä aamuna oli ihanan väristä ja tunnelman maksimoimiseksi sytytin tietysti kynttilöitä. Aamutunnit meni ihan leppoisasti matkamessuteemalla matkablogeja pläräten. Ei ollu valitettavasti koululla varaa tarjota meille messuretkeä Helsinkiin tänä vuonna..

Itse asiassa kirjoitan tätä juttuakin kesken tuntia. Ei ope varmasti tykkäis siitä, että täällä kaikkea opiskeluun kuulumatonta tuuskaa samaan aikaan, mut mä en vaan jaksa keskittyä nyt. Luulen, että kolmen viikon päästä on jo kivaa olla taas harjoittelussa ja työn touhussa. Nyt on kyllä erityisen mukavaa olla Inarissa, kun tää on jo niin koti ja toisaalta illat ja viikonloput on vapaita ni se tuo mukavaa leppoisuutta arkeen.

Eilen illalla oli jopa aikaa kattoo muutama rästiin jääny Katoava Pohjola -dokkari. Matkailu herättää kyllä ristiriitaisia ajatuksia. Välillä oon miettiny, että onko koko alan opiskelu edes omien arvojen mukaista. Tuo massaturismi ainakin suorastaan yököttää ja huolettaa ympäristö etenkin tämmösillä luontomatkailuun perustuvilla alueilla. Vaikka en miellä itseäni miksikään luontoaktivistiksi niin on alkanut tuntua siltä, että haluaako sitä itekkään enää valtoimenaan reissata ympäri maailmaa ja lennellä paikasta toiseen. Turismi on tietysti hienokin juttu ja matkailu avartaa ja kenties jopa yhdistää ihmiskuntia, mikä ei haittais yhtään.

Mutta, en oikein tällä hetkellä tiedä miten mä suhtaudun noihin kaikkiin kysymyksiin, ainakin tuntuu luontevalta nyt vain olla täällä Lapissa ja elää pienissä ympyröissä ja kuluttaa vähemmän tai edes kohtuullisesti. Tietysti matkailu on laaja käsite ja sitäkin voi tehdä kestävän kehityksen mukaisesti, sievästi ja kauniisti ja pienimuotoisesti. Onhan se niin, että matkailu vaan on nykypäivänä aikamoista bisnestä ja ite vierastan koko sanaa aika paljon, joten etsin tässä varmaan parhaillaan omaa paikkaani matkailuviidakossa. Tuntuu tärkeeltä ja terveeltä vähän kyseenalaistaa näitä kuvioita.

Unelmaviikonloppu

Viime viikonloppuna oltiin perusasioiden äärellä ja se oli kyllä niin ihanaa ja parasta pitkään aikaan! Mulla oli pidennetty viikonloppu, jopa kolme vapaata peräkkäin, mitenkä huikeeta. Torstai-iltana avasin suutani asuntolalla kämppiksille, että nyt pitäis kyllä päästä kunnolla metsään ja siihen sitten pojat tarttuivat. Toiselta sain lumikengät lainaan ja toinen ehdotteli autiotupavaihtoehtoja pikkuiselle parin päivän sooloretkelle, ystävällisiä ihmisiä kertakaikkiaan! Ennen nukkumaanmenoa rupesin ajaa ajatuksiani siihen suuntaan, että perjantai 13 tulee olemaan kyllä varsinainen onnenpäivä, eikä mikään koetusten kauhistus. Pohdiskelin eriänäisiä vaihtoehtoja ja reittisuunnitelma alkoi kallistua Otsamotunturin suuntaan, sinne huipulle. Pitäis nimittäin päästä jonnekkin, mistä näkee kauas ja sais olla todennäköisesti myös ihan itsekseen. Sieltä laelta löytyy myös pikku mökki, jonka voisi lämmittää niin, että minunkin makuupussilla tarkenisi.

Starttasin perjantaina aamun valjettua 12 kilometriselle taipaleelleni. Ensimmäiset kaksi niistä oli mukavaa verryttelyä ilman lumikenkiä, polku oli niin hyvin tallattu. Rinkka oli kyllä aika painava, koska en tiennyt, miten kylmä saattaisi siellä tunturissa olla yöllä, tai jos sattuisikin käymään jotain odottamatonta. Oli aika paljon siis vaatetta ja ruokaa mukana, varmuuden vuoksi. Pakkasta oli luvattu jotain viiden ja kymmenen väliltä, ei paha. Tämä oli minun ensimmäinen talvivaellus yksin ja yön yli. Pikkuisen jännittynein mutta silti niin onnellisin mielin lähdin retkelle.

Jäniskoskella pysähdyin ihailemaan kuohuja ja siitä eteenpäin matka jatkuikin lumikengillä. Niitäkin muuten kokeilin ensimmäistä kertaa. Polkua ei oltu tallattu aikoihin, joten itse loin urani. Joku poro oli kyllä astellut siitä kohtaa, missä polku oli menevinään. Ei ne niin tyhmiä eläimiä ole, että tepastelisivat umpihangessa, jos on jotain poluntynkääkin tarjolla. Laurin laavulla saattoi tehdä havainnon, ettei siellä oltu hetkeen tulisteltu, olin siis aivan varmasti yksin sillä reitillä. Tuo Otsamon reitti kulkee kahden 'ison' tien välimaastossa, joten alkumatkasta joen yli kantautui autojen ääniä ja huomasin olevani vähän allerginen sille melulle. Ehkä siitä oli liian kauan, kun oli viimeksi ollut kunnolla metsässä, että moinen aiheutti lieviä oireita stressaantuneelle mielelle.

Olin varautunut muutaman tunnin tarpomiseen, mutta se oli ollut ehkä turhankin toiveikasta. Loppua kohden voimat alkoivat olla nimittäin koetuksella, kun varsinainen nousu alkoi. Lunta oli jotain puolen metrin ja jopa reilun metrin väliltä, höttöä sellaista. Ei ottanut lumikenkä tarttuakseen siihen ja ylämäessä moinen tuotti hivenen haastetta, etenkin, kun ei ollut sauvoja ja rinkkakin tietysti loi oman rasitteensa räpiköimiseen. Oksista vaan otetta minkä yletti ja suomalaista sisua kehiin. En muista kuinka monta pysähdystä viimeisellä parilla kilometrillä oli mutta ei ollut vaihtoehtoja kuin jatkaa eteen ja ylös, tarmokkaasti. Tsemppasin itseäni sillä, että takaisin päin tullessa on alamäki ja valmis polku, miten helppoa! Hämäräkin alkoi jo hiipiä, ei se päivä ole vielä niin paljoa pidentynyt. Viimeinen puoli kilometriä oli kuitenkin aivan ihastuttavaa kantohankea ja tunturin puuton laki, synkkenevä ilta ja huipulla häämöttävä pikkuruinen tupa teki loppusuoran taivaltamisesta suorastaan kiitollista. Viisi ja puoli tuntia siinä kaikkineen meni, ihan kohtuullinen urheiluponnistelu. Kyllä siinä matkalla mietin, että pitääköhän sitä aina haukata niin isoa palasta, kun tekee jotain asiaa ensimmäistä kertaa. Varmaan sitten. Mutta olihan se sen arvoista! 

Asetuin taloksi, lämmitin kamiinalla tuvan mukavaksi, nautin maittavan aterian ja kuuntelin nurkissa vihmovaa tuulta. Taisin oikaista jo seitsemän aikaan ja uni tuli kyllä itsekseen. Kerran lisäsin yöllä pökköä pesään ja nukuin yhteensä ainakin kellon ympäri, miten ruhtinaallista! Harmikseni ilta ja yö oli pilvinen, eikä kuuta, tähtiä tai revontulia näkynyt. Hiljaisuutta ja avaraa maisemaa kuitenkin senkin edestä. Paluumatkan taitoin seuraavana aamuna reilussa kolmessa tunnissa, olihan se mukavaa.

Lauantaina kävin asuntolalla suorastaan vain kääntymässä, sillä etukäteen oltiin sovittu kaverin kanssa toisesta retkestä seuraavalle yölle. Olin kyllä todella poikki, mutta silti enemmäin kuin valmis uuteen ulkoiluun. Lähdimme vasta illalla, pimeällä, otsalamput ojossa kohti Pielpajärven erämaakirkkoa. Minä lumikengin, ihana uusi ystävä hiihtäen. Keveästi taivalsimme synkässä mutta turvallisessa metsässä soiden, purojen ja järvien ohitse noin viiden kilometrin päähän.

Yövyimme päivätuvassa, jonka oven päällä luki 'yöpyminen sallittu vain srk:n luvalla'. Siihen hätään emme kysynneet lupaa kuin ehkä itseltämme ja sen annoimmekin, aika keveinkin perustein. Kasvisnyytit valmistui takassa ja oli niin hyvä vain olla siinä tulen äärellä, rauhassa. Ennen nukahtamista suuta suorastaan kuivasi, sillä en muista hetkeen tutustuneeni näin helposti, vaivattomasti ja luontevasti kehenkään uuteen ihmiseen. Juttua riitti ja tunsimme olevamme samoilla leveleillä, voi miten olenkaan kaivannut tällaista. Nyt minulla on täällä lappisielunsisko! Kiitollisuus valtaa mielen.

Kiitti näistä parista kuvasta Aini!

Kaamoksen jälkeinen masennus

Kaamos vetelee viimeisiään ja niin melkein minäkin. No en nyt ihan, mutta jotain sen suuntaista. Kauheeta ku sitä jotenkin huomaakin olevansa yhtäkkiä ihan poikki, vaikkei tunne tehneensä edes mitään ihmeellistä. Paitsi ollut ahkerana työssäoppimassa pitkiäkin päiviä ja pälättänyt enkkua päivästä toiseen, se kuluttaa. Koska ei osaa niin hyvin kuin haluaisi tai kuvittelee osaavansa. Voimia on verottanut sekin, etten ole ollut kuukauteen yhdessä paikassa montaa päivää enempää, suhannut koko ajan paikasta toiseen ja vapaapäivätkin ovat olleet monesti täynnä menoja tai velvollisuuksia. Niin ja nukkunutkin ehkä liian vähän. Ja siitähän seuraa vain ahdistusta ja huonoa mieltä.

Pitäisi siis saada muutama vapaapäivä itselle ja päästä metsään ja hiljaisuuteen hetkeksi. Onneksi viikonloppuna on ehkä tilaa sellaiselle. Samoilla vähän ulkona, tuijotella tulta, nauttia polaariyön viime hetkistä ja haistella pakkasta. Viime viikollahan oli yhtenä päivänä jotain -40, se oli jo aika kirpsakkaa, oma henkilökohtainen kylmyysennätykseni.

En oo kyllä vielä täysin valmis alkavaan kevääseen. Kaamos on ollut jotenkin ihanaa aikaa. Pimeetä, rauhaisaa ja turvallista. Voi olla jotenkin ikään kuin luvallisesti vähän hiljaa, piilossa ja yksinään, eikä se ole kummallista kenenkään mielestä, ainakaan täällä. Kauhistuin autonhakureissulla Rovaniemellä horisontissa siintävää aurinkoa ja sitä valtavaa kirkkautta, teki mieli paeta. Saariselälläkin on jo nähty pilkahdus auringosta, hurjaa. Päivä alkaa pidentyä tästä eteenpäin mahdotonta vauhtia ja tuntuu, etten ole vielä valmis moiseen muutokseen. Ihan kuin omien voimavarojen pitäisi lisääntyä samassa suhteessa valon määrän kanssa.

Oikeasti tuntuu kuitenkin jo ihan kivaltakin ajatella hohtavia keväthankia. Keväällä täällä kuuluu ainakin pilkkiä, josko sitä itekkin pääsis jäälle kökkimään sitten varmaan viiteentoista vuoteen. Tämän viikon jälkeen palaan koulun penkille kolmeksi viikoksi ennen kuin työssäoppiminen jatkuu, saapi vähän pysyvyyttä tähän elämään.

Vielä riittää pinkkiä. Aika menee kyllä niin sutjakkaasti, että kohtahan sitä ihmetellään jo yötöntä yötä.

jOuLuLOmaLLa

Nythän olen jo takaisin Inarissa nauttimassa paukkupakkasista ja kaamoksesta. Se on kyllä niin kaunista, että ihan harmittaa miten vähän siitä on ehtinyt nautiskella. Pakkanen on kiristynyt kolmeenkymppiin ja se on jotenkin hienoa. Toppahousut jäi Rovaniemelle mutta tarkenin ulos nappaaman muutaman kuvan jäältä. Lunta on ainakin puoli metriä, ei meinannu huopatossujen varret riittää. Miten sointuvatkin tuo venevaja ja asuntolan rantasauna kauniisti tuohon lumiseen maisemaan...

Vaihdoin vapaalle ja lompsin lomalle siis pari viikkoa sitten. Porhalsin kahden yöpysähdyksen taktiikalla Tampereelle. Oli niin huippu nähä ystäviä matkalla ja reilu 1000 km keveni kummasti.

Tässä aatonaaton tunnelmaa Tammelantorin laidalla siskon ja serkun kauniisti laitetulla kämpällä. Aamuteetä rauhakseltaan hörppiessä ja joulumusiikkia kuunnellessa alkoi virittäytyä pikkuhiljaa joulun taajuuksille. Olin jo melkein luopunut ajatuksesta rakentaa piparkakkutalo jouluksi. Se kun on ollut viime vuosina tapana. Eihän siinä sitten kauan kuitenkaan mennyt, kun kaupasta haki taikinan ja nopeasti piirsi kaavat, idean olin poiminu jo kuukausia sitten. Oli helppo tehä tuommonen tiipii ja sopi jotenki hyvin tän syksyn lappiteemaan.  Illalla leivottiin siskojen kanssa vielä satsi karjalanpiirakoita. Tais olla mulle ensimmäinen kerta ja riemulla ei ollu rajaa, kun sain rypytysopetusta ja koitin saada jotain aikaseksi. Joulu meni aika nopeasti, rennosti ja perinteisesti ruuan, lenkkeilyn, neulomisen ja lautapelien lomassa.

Joulun kaunein sääilmiö oli tapaninpäivänä yhtäkkiä alkanut lumisade. Oli niin kovin mustaa ja pimeää. Ei tainnut maassa pysyä tuokaan. Toinen kuva on syksyltä Saariselän kappelista, jossa olen käynyt pari kertaa soittelemassa pianoa. Kertokoon siitä, että kotona ollessa tuli pimputeltua jonkin verran. Taitoa tulis enempi kehittää ja pitää yllä.

Tapaninpäivän aamuna teki mieli ottaa jonkin sortin terveellisempi startti aamuun. Saattaa nimittäin olla, että suklaa oli maistunu.. Illalla palasin kaupunkiin ja kävin liukastelemassa Arboretumissa ja keskustassa. Hassua, kun kaupunki on niin autio näin joulupyhinä.

Uuden vuoden vietinkin sitten Muotkan majan lähistössä mökillä, kun sinne sitten vihdoin pääsin. Rauhallista takkatulen tuijottelua, vauhdikasta mäenlaskua Saariselän isossa pulkkamäesä, hikistä ahkio perässä lenkkeilyä, Kiilopään valloitusta ja tietysti hyvää ruokaa ja seuraa.

Tähän väliin muutama viikko takaperin tallennettu kuvasarja, kun Muotkalla oli kivannäköinen revontuliesitys. Olin liian väsynyt tai laiska lähtemään ulos, en muista kumpaa vai kumpaakin, joten asetin jalustan sängyn viereen ja räpsin pari ruutua samalla kun pötköttelin ja ihastelin näytelmää.

Aika yksinkertaisesti ja vaatimattomasti täällä Inarissa tulee elettyä ja en ollut koko täälläoloaikana käynyt yhdessäkään idyllisen kylämme muutamasta ravintolasta. Niistä kuuluisin lienee Inarin Kultahovin ravintola Aanaar, jonne luokkakaverini houkutteli tämän vuoden ensimmäisen koulupäivän kunniaksi. Tilasimme pakurikääpäteetä ja suklaafondanttia kuusijäätelöllä, aika  hieno makuelämys, suosittelen!

Vuosi onkin alkanut muutenkin ihan mukavasti. Oli ihana palata takaisin Inariin, tää on jotenki sympaattinen paikka. Tällä hetkellä tuntuu, että tästä vuodesta tulee edellisen tapaan varmasti tosi hyvä, ellei jopa parempi! Uuden vuoden ensimmäinen suuri lupaus tai päätös on hakea vaihto-oppilaaksi muutamaksi kuukaudeksi, lähtö mahdollisesti noin vuoden päästä. Grönlanti, Färsaaret, Norja vaiko Islanti ehkä, hmm. Paitsi että mulla ei oo kielen puolesta ehkä mahkuja kuin Kanadaan.. Oispa aika siistiä! Huomenna on tarkoitus ishtahtaa bussiin 4,5 tunniksi ja matkustaa Rovaniemelle ja samoin tein sitten ajella korjatulla autolla takas. Torstaina palaankin jo työssäoppimisen pariin Muotkalle.

Mun tuáivuttâm hävskis já luholâš uđđâ ihe 2017! Eli toivotan hauskaa ja onnellista uutta vuotta! :)

PS. Kiitos ihanista joulutervehdyksistä, joita olitte lähettäneet! Oli ihana palata lomalta, kun postilaatikossa oli niin paljon kirjeitä <3