Unelmaviikonloppu

Viime viikonloppuna oltiin perusasioiden äärellä ja se oli kyllä niin ihanaa ja parasta pitkään aikaan! Mulla oli pidennetty viikonloppu, jopa kolme vapaata peräkkäin, mitenkä huikeeta. Torstai-iltana avasin suutani asuntolalla kämppiksille, että nyt pitäis kyllä päästä kunnolla metsään ja siihen sitten pojat tarttuivat. Toiselta sain lumikengät lainaan ja toinen ehdotteli autiotupavaihtoehtoja pikkuiselle parin päivän sooloretkelle, ystävällisiä ihmisiä kertakaikkiaan! Ennen nukkumaanmenoa rupesin ajaa ajatuksiani siihen suuntaan, että perjantai 13 tulee olemaan kyllä varsinainen onnenpäivä, eikä mikään koetusten kauhistus. Pohdiskelin eriänäisiä vaihtoehtoja ja reittisuunnitelma alkoi kallistua Otsamotunturin suuntaan, sinne huipulle. Pitäis nimittäin päästä jonnekkin, mistä näkee kauas ja sais olla todennäköisesti myös ihan itsekseen. Sieltä laelta löytyy myös pikku mökki, jonka voisi lämmittää niin, että minunkin makuupussilla tarkenisi.

Starttasin perjantaina aamun valjettua 12 kilometriselle taipaleelleni. Ensimmäiset kaksi niistä oli mukavaa verryttelyä ilman lumikenkiä, polku oli niin hyvin tallattu. Rinkka oli kyllä aika painava, koska en tiennyt, miten kylmä saattaisi siellä tunturissa olla yöllä, tai jos sattuisikin käymään jotain odottamatonta. Oli aika paljon siis vaatetta ja ruokaa mukana, varmuuden vuoksi. Pakkasta oli luvattu jotain viiden ja kymmenen väliltä, ei paha. Tämä oli minun ensimmäinen talvivaellus yksin ja yön yli. Pikkuisen jännittynein mutta silti niin onnellisin mielin lähdin retkelle.

Jäniskoskella pysähdyin ihailemaan kuohuja ja siitä eteenpäin matka jatkuikin lumikengillä. Niitäkin muuten kokeilin ensimmäistä kertaa. Polkua ei oltu tallattu aikoihin, joten itse loin urani. Joku poro oli kyllä astellut siitä kohtaa, missä polku oli menevinään. Ei ne niin tyhmiä eläimiä ole, että tepastelisivat umpihangessa, jos on jotain poluntynkääkin tarjolla. Laurin laavulla saattoi tehdä havainnon, ettei siellä oltu hetkeen tulisteltu, olin siis aivan varmasti yksin sillä reitillä. Tuo Otsamon reitti kulkee kahden 'ison' tien välimaastossa, joten alkumatkasta joen yli kantautui autojen ääniä ja huomasin olevani vähän allerginen sille melulle. Ehkä siitä oli liian kauan, kun oli viimeksi ollut kunnolla metsässä, että moinen aiheutti lieviä oireita stressaantuneelle mielelle.

Olin varautunut muutaman tunnin tarpomiseen, mutta se oli ollut ehkä turhankin toiveikasta. Loppua kohden voimat alkoivat olla nimittäin koetuksella, kun varsinainen nousu alkoi. Lunta oli jotain puolen metrin ja jopa reilun metrin väliltä, höttöä sellaista. Ei ottanut lumikenkä tarttuakseen siihen ja ylämäessä moinen tuotti hivenen haastetta, etenkin, kun ei ollut sauvoja ja rinkkakin tietysti loi oman rasitteensa räpiköimiseen. Oksista vaan otetta minkä yletti ja suomalaista sisua kehiin. En muista kuinka monta pysähdystä viimeisellä parilla kilometrillä oli mutta ei ollut vaihtoehtoja kuin jatkaa eteen ja ylös, tarmokkaasti. Tsemppasin itseäni sillä, että takaisin päin tullessa on alamäki ja valmis polku, miten helppoa! Hämäräkin alkoi jo hiipiä, ei se päivä ole vielä niin paljoa pidentynyt. Viimeinen puoli kilometriä oli kuitenkin aivan ihastuttavaa kantohankea ja tunturin puuton laki, synkkenevä ilta ja huipulla häämöttävä pikkuruinen tupa teki loppusuoran taivaltamisesta suorastaan kiitollista. Viisi ja puoli tuntia siinä kaikkineen meni, ihan kohtuullinen urheiluponnistelu. Kyllä siinä matkalla mietin, että pitääköhän sitä aina haukata niin isoa palasta, kun tekee jotain asiaa ensimmäistä kertaa. Varmaan sitten. Mutta olihan se sen arvoista! 

Asetuin taloksi, lämmitin kamiinalla tuvan mukavaksi, nautin maittavan aterian ja kuuntelin nurkissa vihmovaa tuulta. Taisin oikaista jo seitsemän aikaan ja uni tuli kyllä itsekseen. Kerran lisäsin yöllä pökköä pesään ja nukuin yhteensä ainakin kellon ympäri, miten ruhtinaallista! Harmikseni ilta ja yö oli pilvinen, eikä kuuta, tähtiä tai revontulia näkynyt. Hiljaisuutta ja avaraa maisemaa kuitenkin senkin edestä. Paluumatkan taitoin seuraavana aamuna reilussa kolmessa tunnissa, olihan se mukavaa.

Lauantaina kävin asuntolalla suorastaan vain kääntymässä, sillä etukäteen oltiin sovittu kaverin kanssa toisesta retkestä seuraavalle yölle. Olin kyllä todella poikki, mutta silti enemmäin kuin valmis uuteen ulkoiluun. Lähdimme vasta illalla, pimeällä, otsalamput ojossa kohti Pielpajärven erämaakirkkoa. Minä lumikengin, ihana uusi ystävä hiihtäen. Keveästi taivalsimme synkässä mutta turvallisessa metsässä soiden, purojen ja järvien ohitse noin viiden kilometrin päähän.

Yövyimme päivätuvassa, jonka oven päällä luki 'yöpyminen sallittu vain srk:n luvalla'. Siihen hätään emme kysynneet lupaa kuin ehkä itseltämme ja sen annoimmekin, aika keveinkin perustein. Kasvisnyytit valmistui takassa ja oli niin hyvä vain olla siinä tulen äärellä, rauhassa. Ennen nukahtamista suuta suorastaan kuivasi, sillä en muista hetkeen tutustuneeni näin helposti, vaivattomasti ja luontevasti kehenkään uuteen ihmiseen. Juttua riitti ja tunsimme olevamme samoilla leveleillä, voi miten olenkaan kaivannut tällaista. Nyt minulla on täällä lappisielunsisko! Kiitollisuus valtaa mielen.

Kiitti näistä parista kuvasta Aini!