Kaamoksen jälkeinen masennus

Kaamos vetelee viimeisiään ja niin melkein minäkin. No en nyt ihan, mutta jotain sen suuntaista. Kauheeta ku sitä jotenkin huomaakin olevansa yhtäkkiä ihan poikki, vaikkei tunne tehneensä edes mitään ihmeellistä. Paitsi ollut ahkerana työssäoppimassa pitkiäkin päiviä ja pälättänyt enkkua päivästä toiseen, se kuluttaa. Koska ei osaa niin hyvin kuin haluaisi tai kuvittelee osaavansa. Voimia on verottanut sekin, etten ole ollut kuukauteen yhdessä paikassa montaa päivää enempää, suhannut koko ajan paikasta toiseen ja vapaapäivätkin ovat olleet monesti täynnä menoja tai velvollisuuksia. Niin ja nukkunutkin ehkä liian vähän. Ja siitähän seuraa vain ahdistusta ja huonoa mieltä.

Pitäisi siis saada muutama vapaapäivä itselle ja päästä metsään ja hiljaisuuteen hetkeksi. Onneksi viikonloppuna on ehkä tilaa sellaiselle. Samoilla vähän ulkona, tuijotella tulta, nauttia polaariyön viime hetkistä ja haistella pakkasta. Viime viikollahan oli yhtenä päivänä jotain -40, se oli jo aika kirpsakkaa, oma henkilökohtainen kylmyysennätykseni.

En oo kyllä vielä täysin valmis alkavaan kevääseen. Kaamos on ollut jotenkin ihanaa aikaa. Pimeetä, rauhaisaa ja turvallista. Voi olla jotenkin ikään kuin luvallisesti vähän hiljaa, piilossa ja yksinään, eikä se ole kummallista kenenkään mielestä, ainakaan täällä. Kauhistuin autonhakureissulla Rovaniemellä horisontissa siintävää aurinkoa ja sitä valtavaa kirkkautta, teki mieli paeta. Saariselälläkin on jo nähty pilkahdus auringosta, hurjaa. Päivä alkaa pidentyä tästä eteenpäin mahdotonta vauhtia ja tuntuu, etten ole vielä valmis moiseen muutokseen. Ihan kuin omien voimavarojen pitäisi lisääntyä samassa suhteessa valon määrän kanssa.

Oikeasti tuntuu kuitenkin jo ihan kivaltakin ajatella hohtavia keväthankia. Keväällä täällä kuuluu ainakin pilkkiä, josko sitä itekkin pääsis jäälle kökkimään sitten varmaan viiteentoista vuoteen. Tämän viikon jälkeen palaan koulun penkille kolmeksi viikoksi ennen kuin työssäoppiminen jatkuu, saapi vähän pysyvyyttä tähän elämään.

Vielä riittää pinkkiä. Aika menee kyllä niin sutjakkaasti, että kohtahan sitä ihmetellään jo yötöntä yötä.