Tämän viikon keskiviikko on päivä, joka jää varmasti mieleen yhtenä erityisenä päivänä. Illalla oli kirkolla jälleen kielikahvila, jonne viime kerran iloiset muistelukset mielessäin menin. Tuolta kerralta muistan sen, että kun minulta kysyttiin että kuka oon jne. niin vähän hädissäni siinä käytin puolet enkkua kun norjan sanat oli jotenki hukassa. Tällä kertaa pystyin jo jutustelemaan tovin ja kertoilemaan loppuvuoden suunnitelmista ja kyselemään päivän ohjelmaa, norjaksi. Ai että se tuntuu mukavalta huomata, että on vähän enempi rohkeutta kielen käytön suhteen.
Minulta kysyttiin haluaisinko mennä keittiön puolelle leipomaan piparkakkuja ja oppimaan siinä ohessa kieltä. Todellakin. Siellä oli semmonen vanhempi eläkeläisnainen ja pari teinityttöä, kaikki norjalaisia. Niitten kanssa vietin seuraavat kaks ja puoli tuntia. Puhuttiin pelkkää norjaa ja se tuntu niin siistiltä kun ymmärtää jo tosi paljon. Kiitos kielikurssin ja norjankielisten retkeilydokkareitten ja pakkoruotsin. Totta kai ne yritti puhua mulle selkeästi ja toisti sanomisiaan. Kaulin on kjevle. Paljon jouduin kyselemäänkin mutta siltiki.
Lähtiessä halattiin ja vaihdettiin puhelinnumerot sen leipomiskaverimummon kanssa. Se aiko pyytää mut joskus kyllään. En kestä! Vähän tulee haikee olo ku parin viikon päästä joutuu lähtee ja just pääsemässä kieleen kiinni ja vähä alkaa saamaan kontakteja. Onneks tänne voi aina tulla takaisin! Mulla on tosissaan semmonen olo että tulenkin.
Kun kävelin kirkolta ison piparkakkupussin kanssa kämpille kirpeessä kelissä kirkkaan tähtitaivaan alla, tuli mieleen ajatus lähteä yöksi ulos riippumattoon nukkumaan. Niinhän sitten teinkin. Menin tutulle paikalle meren rannalle. Kuutamo valaisi iltaa kauniisti, haaleat revontulet kajasti taivaalla ja meri oli tyyni. Kömmin makuupusiiin ja nukahdin. Aamulla oli riippumatto ja makuupussin pinta jäässä. Pakkasta ainakin kolmetoista mutta hyvin nukutti kymmenen tuntia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti