LEAMMI

Kolme viikkoa sitten tein yhden hengen kahden yön vaelluksen Lemmenjoen kansallispuistossa. Tälläkin kertaa sai kulkea aika rauhassa. Lemmenjoki on nimenä aika hauska juttu. Sehän tulee saamenkielisestä sanasta leammi, joka tarkoittaa lämmintä. Tavallaan sillä ei siis ole mitään tekemistä lemmen kanssa mutta toisaalta, kultaahan sieltä on haettu jo vuosikymmeniä. Mulla ei kuitenkaan varsinaisesti ollu lemmet eikä kullat mielessä vaan puhtaasti vaeltamisen ja luonnossaolemisen riemu. Eipä.

Aloitin retken käytyäni ensin kahvilla entisessä harjoittelupaikassani Lemmenjoen Lumolla Njurkulahdessa. Auto kansallispuiston parkkipaille ja nokka kohti Joenkielistä. Se on hulppea tunturi (534m), jonka vierellä joki kiemurtelee. Huipulta avautuvat maisemat unohduttivat pian melko tympeän ja kosteikkoisen taipaleen ylös. Sieltä saattoi bongata Inarin kylällä olevat Otsamotunturin ja Tuulispään pinnanmuodot.

Jokivartta yläjuoksulle pääsee merkittyä polkua kävelemään noin 20 kilometriä. Parista kohtaa löytyy lossit joen ylitykseen. Maasto on upeaa harjuista kangasmetsää, suhteellisen helppokulkuista vaikkakin yllättävän mäkistäkin ajoittain. Olin aika kunnianhimoinen päivämatkojen suhteen ja ensimmäisenä tuli tallattua 20-25km Ravadasjärven autiotuvalle. Siellä nukuin ensimmäisen yöni riippumatossa. Yön kultainen auringonpaiste oli niin mahottoman kaunis mutta sitä oli niin väsynyt ettei ainuttakaan kuvaa tullut otettua. Aamulla hörpin teetä pihalla ennen lähtöä. Vasemmalla olevassa pöydässä istui tsekkiläinen pariskunta, oikealla olevassa helsinkiläinen. Kummallakin herkkä hetki meneillään. Käänsin katseeni suoraan eteeni joelle. Kaunista. Kohta lähdinkin jo jatkamaan matkaani. Yksin. 

Olin odottanut tätä reissua jo pitkään ja mielessäni näin ja tunsin jo ne kaikki euforiset olot ja ihanan vaeltamisen flown. Huomasin jo ensimmäisenä päivänä että ei, nyt ei vaan lähe. Pikkuasiat kuten muutama hyttynen tai paidan hihat tai pitkospuuttomuus alkoivat ärsyttää. Vaikka tajusin, että nyt tässä ei oikeasti ole kyse noista jutuista ja yritin rauhoittua niin silti sama olo jatkui lähes kauttaaltaan koko reissun. Otti vaan päähän ja samat ajatukset tuli toistuvasti mieleen. Muutaman kerran ihmisiä tavatessa ja jututtaessa fiilis koheni mutta sitten kun taas taivalsi yksin niin tunsi todella taivaltavansa yksin. Päätin, etten enää ikinä lähde yksin. En usko että pidän tuota päätöstä mutta ainakaan seuraavaa vaellusta en tee itsekseni.

Toisena päivänä kävelin 20km mittaisen kultareitin, joka kulkee pitkään tunturissa ja jonka varrella näkee kullankaivuupaikkoja. Ilma oli mitä upein ja päätin, ettei minulla ole kiire. Voimat olivat silti vähän väliä hiipumassa ja pysähtelinkin aika usein. Jotenkin kävely oli tahmeaa ja inspiraatio vähän kadoksissa. Parin kuukauden karkkilakon takia minulla ei voinut olla edes suklaata mukana. Kuvittelen ainakin näin jälkikäteen, että siitä olisi ollut iloa matkalla, ehkä edes hetkellistä mielihyvää.

Kun on yksin muutaman päivän ilman somea keskellä erämaata, on aikaa miettiä. Tällä reissulla päässä pyöri keskimäärin samat muutamat ajatusketjut vuorotellen. Melkein jokainen kysyy minulta, että eikö pelota vaeltaa yksin. Joo tavallaan pelottaa. Mutta en mä osaa pelätä karhuja tai pimeetä tai muita retkeilijöitä. Ehkä se saattaa huolettaa, että jossain kurun pohjalla murtuis jalka ja sillon ei ois toivookaan saada puhelimella yhteyttä mihinkään. Siellä olis sitten yksinään. Tuon takia en silti viitsi jäädä kotiin. Eniten kuitenkin pelottaa omat ajatukset, ajatteleminen, ajattelemattomuus tai kaikki nuo tai ei mikään niistä ja muut teemat. Ehkä tuolla luonnon keskellä pääsee aika lähelle totuutta itsestään ja se on välillä hurjaa kohdattavaa, etenkin ne ei-niin-ihanat jutut.

Reissun parasta antia oli ehdottomasti maisemat ylhäältä tunturista, aurinkoinen ja lämmin keli sekä kohtaamiset ihmisten kanssa. Kun on yksin liikkeellä, tulee helpommin keskusteltua muiden vaeltajien kanssa. Nyt kun itse on jo vähän lappilainen ja pikkuhiljaa jo vähän alueen asiantuntijakin niin on mukavaa voida jakaa paikallistutemusta tai hämmentää ihmisiä sillä, että asuu oikeasti täällä ja on vieläpä etelästä kotoisin. Yksi kullankaivaja tarjosi saunaa, yhden eräoppaan kanssa jutusteltiin muutamia hetkiä nuotiolla ja yksi etelän mies halusi alkaa seuraa instagramissa... Mukavia kohtaamisia.

Mulla ois ollu eväitä vielä ainakin yhdeksi päiväksi, mutta koin parhaaksi lähteä vielä, kun olin hengissä. Loppumatkasta kompuroi ja kompasteli jo siihen malliin, että tuntui parhaalta idealta ottaa jokivene Ravadakselta Njurgulahteen ja lähtee Inariin. Jo kotimatkalla oli miltei unohtunu kaikki vastoinkäymiseltä tuntuneet hetket ja fiilis oli hyvä! Tämä oli ehdottomasti kaikesta huolimatta tarpeellinen kokemus ja ikimuistoinen retki, eikä vähiten siksi, ettei se mennyt niinkuin oli kuvitellut ja odottanut. Koskaan ei ehkä ole niin hyvältä tuntunut palata kotiin.